Rässimetallin uutta aaltoa Brittein saarilta, enhän minä tällaista kuuntele, mutta Scream Aim Fire nimibiisi iski kuin märkä sukka, myspace on mainio mesta löytää hyvää musiikkia, kuten sanottua nimibiisi on aivan mestarillinen rässiveto, kunnon huutoa ja vauhti riittää montusta mäen päälle, kevyesti.
Toisena oleva Eye of The Storm on myös ihan kelpo veto, biisin alusta tulee mieleen Mokoma, itse asiassa tämä bändi on tainnut kuunnella Lappeenrannan mestareita, tämä on tosi hyvä biisi ja kitarat soi äärimmäisen särösti. Rumpalilla on myös kiire koko ajan.
Kolmas biisi Hearts Burst into Fire on pikkutyttöjen housut kasteleva lälly paska, aivan hirveätä kuunneltavaa todellakin.
Neljäs biisi on nimeltään Waking The Demon ja voin kyllä huoleti sanoa, että piru kyllä on irti biisin eka metreiltä lähtien, aivan törkeän hieno aloitus, maaginen suorastaan. Semmoinen armoton koukutus lähtee tuosta tuplabassari jytkeestä käyntiin ja kitara suorastaan louhii tietään läpi, huuto on suoraa ja koukku pahenee, kertsi on siedettävä, mutta rumpalia alkaa käydä sääliksi jo minuutin jälkeen, helvetillinen pauke. Väliosassa mennään imelän rajoilla, mutta rumpali pelastaa tilanteen liukumisen ihan vituralleen, äärimmäisen kova biisi. Kunnon tiluttelusoolot ja tuplana, kyllä putoo hyvin.
Viidentenä biisi nimeltään Disappear, rapea alku, tulee jotain Maiden juttuja mieleen etäisesti, tässä lauletaan liikaa, huuto olisi ollut paikallaan, rumpujuttu on jotain run to the hills tempoa, ikäänkuin rullaten aika näpäkästi, kitarat leikkelee väliin tilutuksia ja vinkauksia, tämä on uuden aallon rässiä ja tätä on nyt sietäminen, välillä huutaja pääsee tontille, tekee biisille terää, särmää.
Deliver Us From Evil on seuraavana listalla ja tämä on hitaampi biisi, haiskahtaa oikeasti vähän homolta koko veisu, liian pliisu laulu ja ryntyntyntyn kitara alkaa vituttaa, missä se louhinta viipyy saatana! ei sitä tästä biisistä paljon löydy, tämä on kuin joku jalkapallofanien biisi, aika homo siis.
Take it Out on Me palauttaa uskon bändin kykyihin, nyt mätetään taas ihan päätyönä, kitara jollottaa, mukavasti ja tempo on jotain keskisellaista, kööriosassa tulee vähän väsy, mutta biisi rullaa ihan mukavasti, huolimatta liian pehmeästä laulusta, kertsi on ihan hyvä ja rumpalilla on taas mukavaa. Kuitenkin vähän liian pop biisi. Enemmän sitä huutoa!
Say Goodnight alkaa jollain oudolla sade/myrskyefektillä, sitten tulee kitaraa näppäillen ja Scorpions tyylinen vinguttelu alkaa välittömästi tökkiä ihan vitusti, tämä on taas näitä pussaan teitä perseelle biisejä, ihan karsea vinkuminen, siis todella myötähäpeää tässä alkaa tuntea, todella ällöttävä veisu hyi saatana, pakoputkiosastoa.
End Of Days on taas paljon rapsakampi veto, tempo on riittävä eikä tässä ruveta hieromaan munia, rumpali tyrkkää siistiä filliä, trrrrrrt trrrrrrrrrt, vitun siistiä toimintaa, basisti huutaa kuin miehet, tämän bändin kannattaisi ehkä antaa tuon jätkän hoitaa nuo vokaalit ja nuo muutamat lässypaskat voisi hoitaa tuo päähenkilö.
Last To Know on kunnollinen biisi, huuto on riittävää, kitarat soi nätisti ja rumpali joutuu taas ansaitsemaan palkkansa, tässä on tempovaihteluita ihan sopivasti, hyvä biisi.
Forever and Always on taas jo nimestä päätellen aika hirveän kuulloinen, mutta kyllä tämä on vielä pahempi, ihan hirveää teinipaskaa, vitun jollottaja pilaa kyllä kaikki mahdollisuudet, tämä on ihan täyttä poppia, todella paska biisi, hyi helevetti.
12 ja viimeinen on Limited Edition Track:Ashes of the Innocent ja ihan täyttä rässiä alussa, mutta pilataan taas jollottavalla kertsillä ihan hirveä kertosäe sillä rumpali pieksää kuin Punaisessa Kukossa parhaimmillaan, vittu kyllä näillä kakaroilla on vielä oppimista, ei tämä ole riittävän tylyä tykitystä, levyllä on liian monta luokattoman imelää biisiä.
tulipahan ostettua, pari kolme on todella kovia juttuja, mutta ei tämä minun listoille kovin korkealle kyllä nouse.
Plussia : 4
Pakoputkimerkintöjä : paljon enemmän
Jukka
torstai 31. tammikuuta 2008
lauantai 19. tammikuuta 2008
Levyarvio/Rose Tattoo: Black Eyed Bruiser(EP)
Vanhat Australian hirmut ovat taas julkaisseet uutta kamaa, viimeisimmältä Blood Brothers kiekolta on repäisty erilleen EP, joka tuli Swampin kautta, kesti n. 3 viikkoa, Black Eyed Bruiser on albumin avausraita ja helvetin hyvä sellainen, kunnon junttausta ja kun Angry Anderson avaa kitusensa ei voi erehtyä ukosta, sama meininki on jatkunut jo vuodesta 1976, siis vain vuoden nuorempi bändi kuin Motörhead, joten hatut päästä!
"If you see me walking down the street, you better get out of my way..." eli ei ole paljon tyyli muuttunut sitten alun, minulla oli aikoinaan tämän bändin levy vinyylinä, se oli Assault&Battery nimeltään, muistan että siinä oli paljon samaa pyrkimystä kuin AC/DC:ssa, eipä ihme kun tätäkin bändiä olivat silloin Wanda&Young tuottamassa, mutta ikinä tämä ei noussut maailmanmaineeseen kuten edellämainittu bändi, mutta siitä huolimatta nämä äijät louhivat ympäri kyliä edelleen, käyvät muuallakin keikoilla kuin Walkabout Creekissa, mm. Moskovassa ja Hampurissa, vuoden 2007 Harley Davidson kokoontumisajoissa jne.
EP sisältää 4 vetoa, joist kolme jälkimmäistä on livenä vuodelta 2005, eli klassikot Rock´n´Roll Outlaw, Remedy ja Astra Wally joka on muuten edellen se juttu minulle. Hard Rock on taattua kamaa, tässä ei turhia kursailla ja slide kitara soi hienosti, kunnon vinkunaa ja riffit on suoria ja metronomintarkkoja.
Tämä on kuin unta joskus, katselen noita levyn kansia ja ukkojen kuvia, ne on harmaantuneet, lihoneet... mitä helevettiä, katsoin just äsken peiliin, meissähän on jotain samanlaista ulkonäössä....
Jukka
"If you see me walking down the street, you better get out of my way..." eli ei ole paljon tyyli muuttunut sitten alun, minulla oli aikoinaan tämän bändin levy vinyylinä, se oli Assault&Battery nimeltään, muistan että siinä oli paljon samaa pyrkimystä kuin AC/DC:ssa, eipä ihme kun tätäkin bändiä olivat silloin Wanda&Young tuottamassa, mutta ikinä tämä ei noussut maailmanmaineeseen kuten edellämainittu bändi, mutta siitä huolimatta nämä äijät louhivat ympäri kyliä edelleen, käyvät muuallakin keikoilla kuin Walkabout Creekissa, mm. Moskovassa ja Hampurissa, vuoden 2007 Harley Davidson kokoontumisajoissa jne.
EP sisältää 4 vetoa, joist kolme jälkimmäistä on livenä vuodelta 2005, eli klassikot Rock´n´Roll Outlaw, Remedy ja Astra Wally joka on muuten edellen se juttu minulle. Hard Rock on taattua kamaa, tässä ei turhia kursailla ja slide kitara soi hienosti, kunnon vinkunaa ja riffit on suoria ja metronomintarkkoja.
Tämä on kuin unta joskus, katselen noita levyn kansia ja ukkojen kuvia, ne on harmaantuneet, lihoneet... mitä helevettiä, katsoin just äsken peiliin, meissähän on jotain samanlaista ulkonäössä....
Jukka
Levyarvio/Calabrese: The Traveling Vampire Show
Tämä sitten onkin Calabresen uusin tuotos, vuodelta 2007 oleva Kiertävä Vampyyrishow, tämä on ehkä vähän parempi soundeiltaan kuin aiempi, mutta samaa biisiä tässäkin soitetaan tyyliin: Death Eternal, Vampires Don´t Exist, Voices of The Dead Your Ghost jne.
Biisejä on kaikkiaan 12 kuten edellisessäkin, mutta viimeinen on tässäkin 14 ja puolen minuutin pituinen horror show, loppu on kuin jotain piilobiisi juttua.
Tämä on itseasiassa ihan helvetin hyvä levy, näihin pitää olla tietty mielentila kuunnellessa, volumet tappiin ja antaa äijien hakata soittimiaan, kovin vapauttavaa.
Jollain kohtaa bändistä tulee mieleen jotkut Offspring tyyliset jutut, laulaja kuullostaa joskus aika samalta, mutta tämä on silti oman tyylisensä juttu.
Voisi tätä kai sanoa jotenkin ehkä sellaiseksi Misfits tyyliseksi hommaksi myös, tämä on vain parempaa kamaa kuin Misfits joka on aika vitun tylsä suurimman osan ajasta.
Death Eternal aloittaa levyn aika rapeasti, kunnollista huutoa koko ralli läpeensä. Hyvin osuu kulmaan ja ihan kuin biisi loppua kohti kirisi vähän tempoaan, voin tietysti kuvitella koko jutun, mutta siltä se hetkittäin kuullostaa.
Voices of The Dead on sitten vähän loivempi tempoltaan, mutta vain vähän, hyvä ellei täydellinen kertsi, tämä oli ensimmäinen tämän bändin biisi jonka kuulin koskaan, iski heti täysillä. Tämän voit kuunnella Calabresen myspace sivulla olevassa playerissa.
Vampires Don´t Exist on sama biisi kuin edellinen, oikeastaan sen jatkumo, helvetin hyvä kertsi ja jollottava huuto maustettuna helvetin levottomalla kitarariffillä viekoittelee kääntämään volume nuppia vieläkin enemmän nurin, siis kohti väli-ilmansuuntaa nimeltään Kaakko(Kaarle Viikate on tuon suunnan miehiä siis)
Inside This Coffin kertoo siis jotain arkun sisällä olemisesta, räkäisesti vedellään ja huuto jatkuu edelleen, Night In The Lonesome October alkaa jollain vampyyrin naurulla ja ukonilmalla, sen jälkeen tulee tikkaava riffi, rumpali antaa virvelille kyytiä, mahtava biitti, tästä biisistä pidän erityisesti.
Come Alive muistuttaa jostain 70-luvun lopun punk jutusta, en vain muista mistä, paremmin nämä silti soittaa, mutta tämä on hey huutoineen jotain sellaista vanhempaa ja loppuu muuten just tyyliä kunnioittaen, aivan yllättäen.
Children of the Night on huomattavasti Calabresemaisempi veto, woooooowwwooooooooooooo huutoa tulee ihan vitusti, mutta se käy kyllä minulle.
Saturday Night of the Living Deadin kautta kuljetaan levy loppuun verenmakuisissa tunnelmissa, levy on oikein mainio kaveri tällaisen paskatalven nujertamisessa, tätä kuunnellessa aika rientää.
Levyt muuten löytyivät Music Hunterin kautta, (Vesku ei turhaan liikettä kehunut) muut liikkeet eivät tätä bändiä paljon tunteneet, joten onneksi on kunnon liikkeitä mitkä hommaavat ihan mitä haluat ja ihan kohtuuhintaan, eivät nämkään maksaneet kuin sen normin 18 ekee kipale ja postikuluja ei päälle tullut yhtään, se on asiakaspalvelua se.
Bobby, Jimmy ja Davey Calabrese heittävät lepakot ja veret naamallesi, hymyssä suin.
Jukka
Biisejä on kaikkiaan 12 kuten edellisessäkin, mutta viimeinen on tässäkin 14 ja puolen minuutin pituinen horror show, loppu on kuin jotain piilobiisi juttua.
Tämä on itseasiassa ihan helvetin hyvä levy, näihin pitää olla tietty mielentila kuunnellessa, volumet tappiin ja antaa äijien hakata soittimiaan, kovin vapauttavaa.
Jollain kohtaa bändistä tulee mieleen jotkut Offspring tyyliset jutut, laulaja kuullostaa joskus aika samalta, mutta tämä on silti oman tyylisensä juttu.
Voisi tätä kai sanoa jotenkin ehkä sellaiseksi Misfits tyyliseksi hommaksi myös, tämä on vain parempaa kamaa kuin Misfits joka on aika vitun tylsä suurimman osan ajasta.
Death Eternal aloittaa levyn aika rapeasti, kunnollista huutoa koko ralli läpeensä. Hyvin osuu kulmaan ja ihan kuin biisi loppua kohti kirisi vähän tempoaan, voin tietysti kuvitella koko jutun, mutta siltä se hetkittäin kuullostaa.
Voices of The Dead on sitten vähän loivempi tempoltaan, mutta vain vähän, hyvä ellei täydellinen kertsi, tämä oli ensimmäinen tämän bändin biisi jonka kuulin koskaan, iski heti täysillä. Tämän voit kuunnella Calabresen myspace sivulla olevassa playerissa.
Vampires Don´t Exist on sama biisi kuin edellinen, oikeastaan sen jatkumo, helvetin hyvä kertsi ja jollottava huuto maustettuna helvetin levottomalla kitarariffillä viekoittelee kääntämään volume nuppia vieläkin enemmän nurin, siis kohti väli-ilmansuuntaa nimeltään Kaakko(Kaarle Viikate on tuon suunnan miehiä siis)
Inside This Coffin kertoo siis jotain arkun sisällä olemisesta, räkäisesti vedellään ja huuto jatkuu edelleen, Night In The Lonesome October alkaa jollain vampyyrin naurulla ja ukonilmalla, sen jälkeen tulee tikkaava riffi, rumpali antaa virvelille kyytiä, mahtava biitti, tästä biisistä pidän erityisesti.
Come Alive muistuttaa jostain 70-luvun lopun punk jutusta, en vain muista mistä, paremmin nämä silti soittaa, mutta tämä on hey huutoineen jotain sellaista vanhempaa ja loppuu muuten just tyyliä kunnioittaen, aivan yllättäen.
Children of the Night on huomattavasti Calabresemaisempi veto, woooooowwwooooooooooooo huutoa tulee ihan vitusti, mutta se käy kyllä minulle.
Saturday Night of the Living Deadin kautta kuljetaan levy loppuun verenmakuisissa tunnelmissa, levy on oikein mainio kaveri tällaisen paskatalven nujertamisessa, tätä kuunnellessa aika rientää.
Levyt muuten löytyivät Music Hunterin kautta, (Vesku ei turhaan liikettä kehunut) muut liikkeet eivät tätä bändiä paljon tunteneet, joten onneksi on kunnon liikkeitä mitkä hommaavat ihan mitä haluat ja ihan kohtuuhintaan, eivät nämkään maksaneet kuin sen normin 18 ekee kipale ja postikuluja ei päälle tullut yhtään, se on asiakaspalvelua se.
Bobby, Jimmy ja Davey Calabrese heittävät lepakot ja veret naamallesi, hymyssä suin.
Jukka
Levyarvio/Calabrese: 13 Hallowe´ens
Calabrese oli vielä joku viikko sitten minulle täysin tuntematon bändi, maispeissin kautta törmäsin tähän tyylilajiin, Tiger Army on lajin huippu, mutta Calabrese soittaa vähän erityylistä kamaa, ehkä sitä voisi kutsua nimellä vampyyripunk, suoraa huutoa on enemmän ja vampyyrileffat ovat läsnä koko ajan.
Tämä levy on vuodelta 2004, avausraita Zombie I kertoo heti mistä on kyse, melko suoraa rytkytystä, hyvä kertsi joka koukuttaa ihan mukavasti.
Tämä ei siis ole mitään hc punkkia, jenkit ei ole minusta koskaan edes tienneet mitä hc punk on , niillä on aina hyviä stemmoja, vähän niinkuin Ramones tyyliin.
Calabrese soittaa tällä levyllä 13 biisiä, mm. Resurrection, Death of Me, One of Us, Midnight Spookshow, Crizila jne.
Jos tykkäät suorasta rytkeestä, tämä voisi olla levy sinulle.
Jukka
p.s. Calabresen levyjen nimet ovat aina fanikilpailun voittajan keksintöä, aika hyvä tapa ottaa porukkaa mukaan hommaan tämäkin.
Tämä levy on vuodelta 2004, avausraita Zombie I kertoo heti mistä on kyse, melko suoraa rytkytystä, hyvä kertsi joka koukuttaa ihan mukavasti.
Tämä ei siis ole mitään hc punkkia, jenkit ei ole minusta koskaan edes tienneet mitä hc punk on , niillä on aina hyviä stemmoja, vähän niinkuin Ramones tyyliin.
Calabrese soittaa tällä levyllä 13 biisiä, mm. Resurrection, Death of Me, One of Us, Midnight Spookshow, Crizila jne.
Jos tykkäät suorasta rytkeestä, tämä voisi olla levy sinulle.
Jukka
p.s. Calabresen levyjen nimet ovat aina fanikilpailun voittajan keksintöä, aika hyvä tapa ottaa porukkaa mukaan hommaan tämäkin.
tiistai 8. tammikuuta 2008
Klassikot: AC/DC:Highway to Hell(1979)
En minä tiedä kuka perkele näitä "digitally remastered" pahvikantisia versioita markkinoille syytää, toivottavasti maksavat artistille rojaltit, vituttaisi jos tämäkin on joidenkin koijarien virittelyä á la "keräämme rahaa Talvisodan veteraaneille" perkeleen paskaläjät, jos tavataan niin turpaan tulee, huijasitte ihmisiltä rahaa ja tämän maan haistapaskan oikeuslaitos vain toteaa ettei voi mitään, laki on tämmöinen... suksikoot vittuun koko lössi.
Tämä olkoon sopiva esipuhe kaikkien aikojen rock´n´roll levylle, AC/DC:n musiikki on vaikuttanut näin haitallisesti minuunkin, kuten miljooniin muihin ihmisiin kautta tämän ruton ja paskan täyttämän maapallon, pallon joka kaipaa kunnon rokkia.
Kyllä muistan selvästi senkin kun aikanaan tätäkin levyä jollekin nutturapäälle näytti niin hyvä ettei valkosipuli seppelettä näyttäneet, Saatanan työtä!!! no mitäs muutakaan!
Avausraita ja sen tapporiffi, metronomintarkka takova rumpubiitti, Bon Scottin kiekuminen, tämä on täydellinen rockbiisi, sen sanoma on I´m on The Highway to Hell, sinne tämä koko tämän ruttoisen klimpin koko väki tuleekin päätymään, se helvetti vain tehdään ihan itse tänne maan päälle.
On vaikea pistää tästä paremmaksi, toisena biisinä tulee Girls Got Rhythm, Bon Scott riekkuu hulluna, se mies osasi tämän homman, ihan kurkojen kurko koko jätkä, hirveä äijä dokaamaan, mutta viimeiset 50 ryypyä oli ehdottomasti liikaa.
Walk All Over You, Beating Around the Bush, Shot Down in Flames, Get it Hot, If You Want Blood(You´ve Got It), Love Hungry Man, Night Prowler...
Tiukin veto on kuitenkin tällä levyllä Touch Too Much, jonka ehdottomasti mieleenpainunein kuuntelukokemus minulle tulee kaukaa aikojen takaa Saksan mailta, tulipa kerran elämässä oltua sellaisessa klubissa jossa soitettiin LUJAA, dj oli päättänyt pöläyttää ylähyllyt puhtaaksi, puolen seinän kokoisesta PA:sta jyrähti biisi käyntiin ja muistan vain sen että voi perse että sattuu päähään, mutta olihan jonkun verran otetta toiminnassa, äänenpaine oli varmaan yli 110dB:a, hirveä ryske, jäi sitten soimaan seuraavaksi pariksi viikoksi korviin, sen suhinan ja vinkunan lisäksi.
Touch Too Much on täydellinen pään seinään hakkausbiisi, (volume kaakkoon), siinä on kieroakin kierompi biitti joka alkaa imeä äijää ja akkaa mukaan salakavalasti, viekoittelee viimeisetkin voimanrippeet hullun loikkaan joka nollaa vitutuskäyrän, kannattaa kokeilla, voi voittaa jopa parin tunnin pimeässä huoneessa olon... anna sen pään heilua perkele!!!!!!
Tätä levyä on kehuttu siitä lähtien kun se ilmestyi, minä en muista ihan tarkalleen milloin tämä eka kerran oli käsissä, mutta sen jälkeen se on ollut aina nurkilla, useita versioita siitä on hyllyssä tänäänkin, mutta ei tätä ilman selviäkään. AC/DC soittaa niin tarkkaan, se on täydellistä rytmiä, maailman hienoimpia riffejä ja Bon Scott oli kyllä ihan paras, eli täydellisen rock elämän, mutta todellisuudessa mies oli äärimmäisen humaani tyyppi, todella ystävällinen niille jotka kohtelivat häntä kuten kuuluukin, mutta jos oli tarkoitus hakea ongelmia tyyliin If You Want Blood, You´ve Got It, Bon ei epäröinyt päästää pataan äijää kuin äijää.
Sen lisäksi että on pakko omistaa tämä levy, on syytä myös lukea AC/DC:Maximum Rock´n´roll kirja, siinä kerrotaan paljon lisää siitä millainen mies Bon Scott oli, miten suuren tyhjyyden mies lähdettyään jätti, bändi oli syvällä kyykyssä, mutta nousi vielä Back In Black levyllä hurjiin korkeuksiin, mutta sen jälkeen ei ikinä ole päässyt lähellekään tämän levyn tappotahtia, tämä levy ei anna hetken rauhaa, se vie edelleen mukanaan ja asetti aikanaan riman oikeaan korkeuteen kaikille muille, repikää tästä.
Ronald Belford "Bon" Scott 9.7.1946 - 19.2.1980
Tämä olkoon sopiva esipuhe kaikkien aikojen rock´n´roll levylle, AC/DC:n musiikki on vaikuttanut näin haitallisesti minuunkin, kuten miljooniin muihin ihmisiin kautta tämän ruton ja paskan täyttämän maapallon, pallon joka kaipaa kunnon rokkia.
Kyllä muistan selvästi senkin kun aikanaan tätäkin levyä jollekin nutturapäälle näytti niin hyvä ettei valkosipuli seppelettä näyttäneet, Saatanan työtä!!! no mitäs muutakaan!
Avausraita ja sen tapporiffi, metronomintarkka takova rumpubiitti, Bon Scottin kiekuminen, tämä on täydellinen rockbiisi, sen sanoma on I´m on The Highway to Hell, sinne tämä koko tämän ruttoisen klimpin koko väki tuleekin päätymään, se helvetti vain tehdään ihan itse tänne maan päälle.
On vaikea pistää tästä paremmaksi, toisena biisinä tulee Girls Got Rhythm, Bon Scott riekkuu hulluna, se mies osasi tämän homman, ihan kurkojen kurko koko jätkä, hirveä äijä dokaamaan, mutta viimeiset 50 ryypyä oli ehdottomasti liikaa.
Walk All Over You, Beating Around the Bush, Shot Down in Flames, Get it Hot, If You Want Blood(You´ve Got It), Love Hungry Man, Night Prowler...
Tiukin veto on kuitenkin tällä levyllä Touch Too Much, jonka ehdottomasti mieleenpainunein kuuntelukokemus minulle tulee kaukaa aikojen takaa Saksan mailta, tulipa kerran elämässä oltua sellaisessa klubissa jossa soitettiin LUJAA, dj oli päättänyt pöläyttää ylähyllyt puhtaaksi, puolen seinän kokoisesta PA:sta jyrähti biisi käyntiin ja muistan vain sen että voi perse että sattuu päähään, mutta olihan jonkun verran otetta toiminnassa, äänenpaine oli varmaan yli 110dB:a, hirveä ryske, jäi sitten soimaan seuraavaksi pariksi viikoksi korviin, sen suhinan ja vinkunan lisäksi.
Touch Too Much on täydellinen pään seinään hakkausbiisi, (volume kaakkoon), siinä on kieroakin kierompi biitti joka alkaa imeä äijää ja akkaa mukaan salakavalasti, viekoittelee viimeisetkin voimanrippeet hullun loikkaan joka nollaa vitutuskäyrän, kannattaa kokeilla, voi voittaa jopa parin tunnin pimeässä huoneessa olon... anna sen pään heilua perkele!!!!!!
Tätä levyä on kehuttu siitä lähtien kun se ilmestyi, minä en muista ihan tarkalleen milloin tämä eka kerran oli käsissä, mutta sen jälkeen se on ollut aina nurkilla, useita versioita siitä on hyllyssä tänäänkin, mutta ei tätä ilman selviäkään. AC/DC soittaa niin tarkkaan, se on täydellistä rytmiä, maailman hienoimpia riffejä ja Bon Scott oli kyllä ihan paras, eli täydellisen rock elämän, mutta todellisuudessa mies oli äärimmäisen humaani tyyppi, todella ystävällinen niille jotka kohtelivat häntä kuten kuuluukin, mutta jos oli tarkoitus hakea ongelmia tyyliin If You Want Blood, You´ve Got It, Bon ei epäröinyt päästää pataan äijää kuin äijää.
Sen lisäksi että on pakko omistaa tämä levy, on syytä myös lukea AC/DC:Maximum Rock´n´roll kirja, siinä kerrotaan paljon lisää siitä millainen mies Bon Scott oli, miten suuren tyhjyyden mies lähdettyään jätti, bändi oli syvällä kyykyssä, mutta nousi vielä Back In Black levyllä hurjiin korkeuksiin, mutta sen jälkeen ei ikinä ole päässyt lähellekään tämän levyn tappotahtia, tämä levy ei anna hetken rauhaa, se vie edelleen mukanaan ja asetti aikanaan riman oikeaan korkeuteen kaikille muille, repikää tästä.
Ronald Belford "Bon" Scott 9.7.1946 - 19.2.1980
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
