Levyarvio/ Metallica:Death Magnetic

Mistä sitä aloittaisi? Kun ei tiedä mihin lopettaisikaan?
Metallin jättiläinen on lopultakin vuosien tauon jälkeen saanut levyn valmiiksi, levyn joka on kirvoittanut vaikka minkälaista tekstiä eri puolilta maailmaa, varma merkki siitä että musiikki on herättänyt tunteita ja mikä merkillepantavaa, bändi on vähän isompi kuin mikään muu tässä metalliskenessä ja sekös joitakin vituttaa.
Hifi niiloille on muuten tässä blogissa varattu vain tämä yksi asia: hypätkää homot voltti, saatanan hierojat, teitä odottaa sama täällä päin Suomea kuin Marko Björsiä aikanaan Jyväskylän Asemakadulla, 50 metriä kävelyä ja pahviin.
Jos joku asia jaksaa minua hämmästyttää niin se on kerrasta toiseen tapahtuva ilmiö, sama kuin pörssissä, joku menee paniikkiin kaikki menee paniikkiin, joku haluaa haukkua levyn, kaikki haluaa haukkua levyn. Yleisen mielipiteen muokkaaminen oman mielensä mukaiseksi on alhaisimman elämän muoto jota nämä ameebat harrastavat hyvin mielellään, muuhun he eivät pysty.

Metallica aloittaa tappamisen biisillä That Was Just Your Life, biisi joka ei heti auennut ollenkaan, kunnes noin sadannen kuuntelun jälkeen aloin päästä asiassa eteenpäin, olin soittanut biisiä liian hiljaa, väänsin perkele hanan kaakkoon ja silloin sen kauneus löytyi. Aloitusraitana erinomainen veto, pieksäminen alkaa näin, Kuolema vetää puoleensa heti, levyn kansia selatessaan voi aistia tuon raivon jota eivät nykybändit voi koskaan saavuttaa, nykyhevi ja metalli on pelkkää runkkausta vasemmalla kädellä, Metallica on oikeaa heviä ja metallia, tämä biisi todistaa sen kevyesti.

The End of the Line on vielä astetta vaikeampi biisi aluksi, mutta sen hienous alkaa noin 10 sekunnin kohdalla jolloin sahaava komppi syöksyy eetteriin, riffi on yksinkertainen, mutta se on monasti kovin kaunista, helvetin hyvä groovi biisi ja Hetfieldin laulu on yksinkertaisesti tikissään, ukko vetää ihan parastaan.

Broken, Beat and Scarred oli levyn ensimmäinen juttu joka aukesi nopeasti, hakkaava komppi ja kierosti koukuttava riffi alkavat heti viedä miestä, todella hienoja kuvioita ja biisin sanat ovat silkkaa timanttia, Hetfield on tullut takaisin voimalla, ...."show your scars..." repikää siitä.

The Day That Never Comes on mielestäni levyn hienoimpia biisejä, sen eeppinen alku ja sanat ovat nerokkaat, alku on jopa melkein liian kaunis, minä en meinaa kestää tuollaista kitaraa, se särkee sisältä ja soi kovin haikeasti, sanat ovat uskomattoman hienot ja lopun mättö on uskomaton, se on suoraa turpaanvetoa, korkealta ja sinne missä sattuu. Tämä on klassikko syntyessään. Tuplakitarat lopussa ovat todella hienon kuulloisia, paksu ja raskas sointi ja perinteinen soolo päällä. Tällä levyllä myös bassot ovat kuultavissa, kunnon möyrintää, todella heviä.

All Nightmare Long on levyn parasta antia, Ulrich antaa lyhyitä iskuja ja homma lähtee alusta alkaen korkeaan lentoon, biisin nimi on näppärä sanaleikki. "hunt you down with no mercy" se kuvatkoon tämän todella kovan biisin olemusta, sitä se juurikin on.

Cyanide oli eka biisi jonka kuulin näistä uusista, se on perinteisempää Metallicaa, erinomaisen hyvä riffi ja Hetfield vetää taas aivan parastaan. On se kova jätkä.
"Suicide, I´ve already died.." tässä on myös hienoa basson jyrinää, Trujillo on aika epeli.

Kun näin levyn takakannessa nimen Unforgiven III, ajattelin ensin että ei vittu eikö tästä päästä yli ikinä, mutta tietäen Hetfieldin taustat ja entisen elämän olin varma että biisi on herkkä, sitä se onkin, alku muistuttaa etäisesti jostain Sergio Leonen länkkärin musasta, jotenkin Morriconen kaikuja. Laulun sanat ovat melkoisen hienot ja itse biisi on riittävän jäntevä tähän levyyn, How can I be lost, if I got nowhere to go?" kunpa osaisi itse joskus sanoa jotain noin hienosti.

The Judas Kiss on sitten levyn kurko, kukkojen kukko joka todellakin mättää bensaa tuleen, outo riffi joka paljastuu myöhemmin täydelliseksi tähän biisiin, itse asiassa tässä biisissä on niitä riffejä useampiakin, kaikki vaiheet kolahtavat ihan kympillä tauluun, tämä on sitä Metallicaa jota minä ainakin haluan ehdottomasti kuulla livenä, ehkäpä se ensi kesänä vielä onnistuukin... " Bow down, sell your soul to me, I will set you free, pacify your demons.." pikkusen kolisee.

Suicide&Redemption on levyn ehdottomasti vaikein pala aluksi, instrumentaali joka on pitkä ja monivaiheinen, erittäin vaikea hahmottaa ensimmäisellä kerralla millään lailla, voimakas alku ja seesteinen keskiosa, loppu on silkkaa ruhjomista. Minä en ole eläessäni kovin montaa hyvää instrumentaalia kuullut, Call Of The Ktulu on tähän mennessä paras, Viikatteen Routaisten Peltojen Pehtoorit on toiseksi paras. Tämä on jossain siellä, biisissä on paljon todella hienoja kohtia, Hammett kitaroi nätisti ja jos yhdellä sanalla pitää luonnehtia niin se voisi olla ilmava.
tai proge.

My Apocalypse päättää Kuoleman Vetovoiman, täydellinen lopetus, suoraa mättöä, tässä kohtaa pitää olla volumet ihan tapissa, tätä ei kannata kuunnella ollenkaan hiljaa.

Metallica on päivittänyt statuksensa nykypäivään, kohta kolmekymmentä vuotta toiminut metallin jättiläinen on takaisin pitkän talviunen jälkeen, tämän levyn kuunteluun menee seuraava vuosi kevyesti, katsotaan sitten kestääkö tämä levy aikaa kuten aiemmat ovat tehneet, minä olen omalta osaltani vakuuttunut siitä että tätä jaksaa kuunnella, mutta enhän minä olekaan tehnyt sitä kuin tämän bändin eka levystä lähtien. vasta. joten mitä vittua minä tästä voisinkaan tietää mitä nykypäivän paskahousut tietävät, vitun inisijät. Kasvattakaa lihaksianne kolmekymmentä vuotta ja tulkaa sitten keuhkoamaan, perkeleen narrit.

Metallisaurus käy katsomassa ainakin Mustaschin keikan, kaksi Kotiteollisuuden keikkaa ja sitten onkin meno Lontooseen Motörheadin keikalle, joten jotain tekstiä tänne alkaa tulla vähän tiuhempaan tästedes.

Lappeenranta arviot Death Magneticista:

Kiitämme: Metallicaa siitä että se on tehnyt aivan vitun kovan levyn.

Moitimme: kaikkia vitun hifi niiloja joilla ei ole koskaan ollut mitään oikea tunnetta musiikista elämässään, vain jotain saatanan särön hinkkausta, onnettomat runkut.