sunnuntai 30. marraskuuta 2008

Levyarvio / Motörhead:Motörizer

No tällä kohtaa piti tulla mukana keikkaraporttia Englannin pääkaupungista Lontoosta, Hammersmith Apollon keikalta 22. marraskuuta, mutta aina ei elämä mene niinkuin Jukka haluaa tai tahtoo.
Keikka yritetään korjata joulukuun 16. Helsingin vanhassa jäähallissa, onhan siinä kai jotain yritystä kun siellä samassa saatanan kylmiössä näin tämän ainoan oikean bändin minulle ensimmäisen kerran livenä marraskuun 24. 1981.
Siitähän on aika vitun kauan, tällä kohtaa et näe miten rintani kohoaa, ryhtini korjaantuu, kivut ja vitutus häipyvät jonnekin kauas tästä ruton lyömästä tomumajasta ja tilalle nousee se vanha kukkoilija, mies joka huutaa taas kerran äänensä loppuun ja tulee vinkuvin korvin kohti kotia vitunmoisessa myrskyssä, ottaa tunnin torkut ja lähtee töihin.

Se mitä elämä tuo tullessaan on arvoitus, mutta se mitä Motörhead tuo tullessaan on rock´n´rollia ja se tuntuu ytimissä ja luissa. Me ollaan vanhoja kavereita, tuo bändin kaikkien tuntema logo koristaa suurinta osaa minun vaatteistani, samoin se näkyy levyhyllyissä, Motörhead on kaiken alku ja kaiken loppu.

Minä olen kuunnellut tätä uusinta Motörizeria siitä asti kun se ilmestymispäivänä kotiin napsahti, olen vakuuttunut että tämä levy on viimeisen kymmenen vuoden saldosta parasta antia, levy hengittää vapaammin kuin mikään aikoihin, biisit ovat paljon enemmän kirjailtuja, täynnä hienoja sooloja ja mätkettä, Lemmy kuullostaa todella hyvältä, helvetti sentään se on vajaan parikymmentä vuotta vanhempi kuin minä, täyttäen jouluaattona 2008 63 vuotta, hatut päästä sillä Lemmy näyttää nuoremmilleen edelleen mallia mitä on rock´n´roll.

Levyltä löytyvät mm. sellaiset tykit kuin Rock Out, joka muuten on Motörhead standardi, mutta niin sen pitääkin olla, ilman sitä ei aurinko nouse, Teach you how to sing the Blues, joka on ihan loistava veto, Buried Alive joka on taas sellainen helvetin kiero kuvioiltaan, taustalla kuuluu maailman parhaan rumpalin Mikkey Deen hirveä polkeminen ja mättö, mies on edelleen kone.

Phil Campbell on oppinut parin kolmen viimeisen albumin aikana soittamaan paljon monipuolisemmin kuin koskaan ennen, varmaan alkanut juoda enemmän Danielsia tai jotain, mutta kitarat ovat helvetin paljon paremmat, teknisesti ja soinnillisesti, samoin soitto on paljon värikkäämpää eikä yhtä helvetin yläpuolen hakkaamista.

Minun Motörhead listallani tämä levy menee todella korkealle, se on hieno tunne vuonna 2008 kun kaikki muu tässä maailmassa on yhtä kusta ja paskaa, vitun kertakäyttö roinaa ja yhtä apatian valloittamaa mediasirkusta ja saatanan formaattiohjelmia. Motörhead näyttää näille kaikille keskisormea, korkealta ja kovaa, se on jotain johon voi luottaa ja voinut luottaa jo ihmisiän verran, kolmekymmentä vuotta tulee kohta puoleen täyteen yhteistä matkaa Motörheadin kanssa. Meihin voi luottaa, voidaan olla juntteja mutta ollaan sitä ainakin rehellisesti.
Minä jään odottelemaan joulukuun 16. päivän keikkaa, jospa sinne selviäisin ilman mitään erikokoisia esteitä niin olisin tyytyväinen, katotaan syttyvätkö kattovalot kuten vuonna 1981 kun ifk-jokerit järkkärit alkoivat poliisin hommiin hallissa. Vittu että ne oli koomisen näköisiä kun niillä oli sellaiset 20cm paksut kuulosuojat ja ne vitun pompat päällä ja ne kaivoi meidän taskuja että onko viinaa? Naurettiin vain että ne juotiin jo matkalla tänne...

Kiitämme: Motörheadia siitä ettei se petä koskaan fanejaan.

Mitään moittimista ei ole, totean vain loppuun että Lemmy the Movie tulee teattereihin vuonna 2009, älä unohda sitä, sillä se on vittu paras!