Nyt heti aluksi on pakko muistuttaa siitä, että minä hyppäsin CMX:n kyytiin vasta 2005, nähtyäni kameran läpi Lutakon keikan marraskuussa kyseisenä vuonna. Sen keikan vaikutusta en pysty koskaan kenellekään sanoin kertomaan, minä aloin palvella konetta.
Talvikuningas on paras suomalainen rock levy mikä on koskaan julkaistu, mutta eihän sitä monet tajua, mutta kyllä se sieltä vielä tulee...
Kaikki hedelmät on kooste sellaisista CMX biiseistä, mitkä ovat todellakin soineet aika rajusti radionkin aalloilla, järkyttävän kauniita lauluja rumasta maailmasta on tarjolla, mm. seuraavaa:
Ainomieli, Ruoste, Elokuun kruunu, Kultanaamio, Kirosäkeet(joka on muuten paras!), Nimetön, Siivekäs, Puuvertaus, Melankolia, Palvelemaan konetta, Uusi ihmiskunta jne.
Uusia biisejä on kaksi, molempien levyjen ensimmäiset ovat niitä, Kivinen kirja ja Rautalankaa.
Kivinen kirja on CMX standardi, loistavat sanat tehostavat tulosta, Rautalankaa on melankolinen ja kaunis.
Levyn sisäkannet ovat aivan tolkuttoman hienot, kuva-arvoituksineen ja Kajus taulun mukaelmineen, bändin absolutisti rumpali on kuvassa se joka näyttelee sammunutta. Kuvassahan ovat alunperin Gallén-Kallela, Kajanus, Sibelius ja Merikanto.
Tähän loppuun on pakko, vaikka kyseessä onkin CMX ja sen levyarvio, siteerata tunnelmaa joka minulla liittyy tähän bändiin ja sen biiseihin, Pronssisen Pokaalin sanoin: "Suru soittaa raskaita kieliä, minä huudan lujaa.."
Jukka
p.s. levyn mukana tuli tarra, johon nimen ja osoitteen lisäämällä, pistämällä sen kirjekuoreen postimerkillä varustettuna, lähettämällä sen EMI:lle, vastaanottaa CMX:n HC-EP:n! Se on sitten sitä kauraa, joka ei taatusti soi radioaalloilla, mutta paljastaa sen rujon rangan, jonka ympärille CMX on kasvanut. Odotan.Odotan.Odotan.Odotan...
lauantai 15. marraskuuta 2008
Levyarvio/ Eläkeläiset: Humppa united
Kaikesta huolimatta aion kehua levyä jota tälläkin sivuilla esiintyvä ystäväni Keskisestä Suomesta inhoaa.( nyt puhuu jätkä vähän, mutta asiaa! päätoim.huom.)
Eläkeläiset pukkaavat taajaan tätä humppa ihanuutta kaiken kansan iloksi.
Alkujaan Kumikameli miehistön sivuprojektina syntynyt pumppu on vakiinnuttanut suosionsa, niin Suomessa kuin Euroopassakin. Peruskaava ei ole mihinkään muuttunut rokki biiseistä humppa versiot ja niihin sanat jotka käsittelee humppaamista, viinan juontia ja naisten vonkausta. Ainut on, että soittajien soittotaito on vuosien varrella parantunut ja levyt ovat enemmän tuotettuja. Mutta ei se poista sitä riemua mitä nämä biisit saa aikaan oikealla hetkellä ja oikeassa mielentilassa. Tämäkin bändi on parhaimmillaan keikalla ja muusikoitten ollessa vahvassa humalatilassa. Omaa viehtymystäni tätä bändiä kohtaan on vaikea selittää, mutta ilmeisesti minussa loppujenlopuksi asuu se pieni humppapeikko.
Levyllä on 16 biisiä ja nimet kertovat mikä on homman meininki: Humpataan tänään, Humppaviikot, Puliukko, Mummo jne. Levy alkaa lupaavasti heti alussa, kun versioidaan Dead Kennedys: Kill the poor. Oma huvinsa on aina koittaa tunnistaa alkuperäinen esiintyjä. Eli kyllä Eläkeläiset on taas vahvasti läsnä. Voi suositella kaikille.
Kiitämme: humpan ilosanomaa
Moitimme: kun ei sitten millään voi elää heidän oppiensa mukaan
Jone
Eläkeläiset pukkaavat taajaan tätä humppa ihanuutta kaiken kansan iloksi.
Alkujaan Kumikameli miehistön sivuprojektina syntynyt pumppu on vakiinnuttanut suosionsa, niin Suomessa kuin Euroopassakin. Peruskaava ei ole mihinkään muuttunut rokki biiseistä humppa versiot ja niihin sanat jotka käsittelee humppaamista, viinan juontia ja naisten vonkausta. Ainut on, että soittajien soittotaito on vuosien varrella parantunut ja levyt ovat enemmän tuotettuja. Mutta ei se poista sitä riemua mitä nämä biisit saa aikaan oikealla hetkellä ja oikeassa mielentilassa. Tämäkin bändi on parhaimmillaan keikalla ja muusikoitten ollessa vahvassa humalatilassa. Omaa viehtymystäni tätä bändiä kohtaan on vaikea selittää, mutta ilmeisesti minussa loppujenlopuksi asuu se pieni humppapeikko.
Levyllä on 16 biisiä ja nimet kertovat mikä on homman meininki: Humpataan tänään, Humppaviikot, Puliukko, Mummo jne. Levy alkaa lupaavasti heti alussa, kun versioidaan Dead Kennedys: Kill the poor. Oma huvinsa on aina koittaa tunnistaa alkuperäinen esiintyjä. Eli kyllä Eläkeläiset on taas vahvasti läsnä. Voi suositella kaikille.
Kiitämme: humpan ilosanomaa
Moitimme: kun ei sitten millään voi elää heidän oppiensa mukaan
Jone
Levyarvio/ Sielun Veljet: Kansan parissa 1
Elämä oli toista -80 luvulla mitä nyt, ei olut globaaleja tietoverkkoyhteyksiä, puhumattakaan että kännykät olisivat olleet koko kansan hubaa. Maksettiin markoilla ja pankkiherrat sekä muut sijoittajaketkut syöksivät Suomea kohti lamaa. Suomalainen musiikkiskene ei juurikaan ottanut vaikutteita rajojemme ulkopuolelta.
Täällä mellastivat Eput, Popeda ja Siekkarit jotka olivat kansakunnan ykkösviihdyttäjiä, tuohon aikaan bändit vierailivat myös tanssilavoilla keikoilla.
Tarina kertoo eräästä keikasta jossa oli samaan aikaan vääntämässä Sielun Veljet ja Popeda salin vastakkaisille puolille pystytetyillä lavoilla. Ajatuksena oli ratkaista kumpi on Suomi neidon kovin orkesteri ja suosio mitattiin yleisön huudon perusteella. Hävinnyt bändi joutuisi juoksemaan keikkapaikan ympäri alastomana ja vaaleanpunaista serpentiiniä kiedottuna kikkeleitten ympärille. Lopullista ratkaisua ei koskaan asiasta saatu vaan tilanne päättyi tasapeliin. Sen verran fanaattisesti kummankin orkesterin fanit siellä mellasti, mutta Sielun Veljet on bändinä siitä erikoinen, että se ei tehnyt uransa aikana kahta samanlaista levyä vaan tyyli muuttui aina uuden levyn myötä.
Livekeikat olivat intensiivisiä, primitiivisiä ja yllätyksellisiä. Samanlaista keikkaa ei voinut bändiltä nähdä. Poikkeuksena nykypäivän bändeihin Siekkarit rakensivat aina uuden keikka setin ennen keikkaa. Ei ollut pelkoa, että samat biisit samassa järjestyksessä olisi toistunut ilta toisensa jälkeen. Keikoilla bändi improvisoi tunnelman ja fiiliksen mukaan, biisit saivat uutta eloa ympärilleen.
Sielun Veljet on bändinä jättänyt oman vahvan sormenjälkensä suomi rockin perintöön. Monet nykypäivän artistit mainitsevat Sielun Veljien vahvan vaikutuksen omaan varhaiskehitykseensä. Nyt tätä huvia saadaan neljän cd:n verran ja se on lämmin kädenojennus meille jotka aikoinaan päämärkänä heiluivat Veljien tahdissa.
Tämä sarjassaan ensimmäinen livetaltiointi on vuoden -89 Jyväskylän Ilokiven keikalta. Tarjolla on taattua ja hikistä Siekkari ilmaisua. Tätä ei voi suositella henkilölle joka aikoo vasta tutustua bändiin, mutta studiotallenteiden jälkeen kyllä kannattaa ehdottomasti tutustua bändin live intensiteettiin.
Loistava josta voipi puolet olla nostalgian tuomaa kaukokaipuuta kyseiselle vuosikymmenelle ja hikisiin keikkasaleihin.
Kiitämme: Tätä jaloa tekoa
Moitimme: Miksi vasta nyt
Jone
Täällä mellastivat Eput, Popeda ja Siekkarit jotka olivat kansakunnan ykkösviihdyttäjiä, tuohon aikaan bändit vierailivat myös tanssilavoilla keikoilla.
Tarina kertoo eräästä keikasta jossa oli samaan aikaan vääntämässä Sielun Veljet ja Popeda salin vastakkaisille puolille pystytetyillä lavoilla. Ajatuksena oli ratkaista kumpi on Suomi neidon kovin orkesteri ja suosio mitattiin yleisön huudon perusteella. Hävinnyt bändi joutuisi juoksemaan keikkapaikan ympäri alastomana ja vaaleanpunaista serpentiiniä kiedottuna kikkeleitten ympärille. Lopullista ratkaisua ei koskaan asiasta saatu vaan tilanne päättyi tasapeliin. Sen verran fanaattisesti kummankin orkesterin fanit siellä mellasti, mutta Sielun Veljet on bändinä siitä erikoinen, että se ei tehnyt uransa aikana kahta samanlaista levyä vaan tyyli muuttui aina uuden levyn myötä.
Livekeikat olivat intensiivisiä, primitiivisiä ja yllätyksellisiä. Samanlaista keikkaa ei voinut bändiltä nähdä. Poikkeuksena nykypäivän bändeihin Siekkarit rakensivat aina uuden keikka setin ennen keikkaa. Ei ollut pelkoa, että samat biisit samassa järjestyksessä olisi toistunut ilta toisensa jälkeen. Keikoilla bändi improvisoi tunnelman ja fiiliksen mukaan, biisit saivat uutta eloa ympärilleen.
Sielun Veljet on bändinä jättänyt oman vahvan sormenjälkensä suomi rockin perintöön. Monet nykypäivän artistit mainitsevat Sielun Veljien vahvan vaikutuksen omaan varhaiskehitykseensä. Nyt tätä huvia saadaan neljän cd:n verran ja se on lämmin kädenojennus meille jotka aikoinaan päämärkänä heiluivat Veljien tahdissa.
Tämä sarjassaan ensimmäinen livetaltiointi on vuoden -89 Jyväskylän Ilokiven keikalta. Tarjolla on taattua ja hikistä Siekkari ilmaisua. Tätä ei voi suositella henkilölle joka aikoo vasta tutustua bändiin, mutta studiotallenteiden jälkeen kyllä kannattaa ehdottomasti tutustua bändin live intensiteettiin.
Loistava josta voipi puolet olla nostalgian tuomaa kaukokaipuuta kyseiselle vuosikymmenelle ja hikisiin keikkasaleihin.
Kiitämme: Tätä jaloa tekoa
Moitimme: Miksi vasta nyt
Jone
Levyarvio/ Johnny Dowd:A Drunkard´s Masterpiece
Johnny Dowd vääntää kait tai vissiin countrya, mutta varsin nyrjähtäneellä otteella. Nyt ei juurikaan country vilahtele tällä levyllä, mihin tätä vertailisi?? Öööö en minä tiedä, ehkä lähimmäksi pääsisi Tom Waits, Nick Cave tai jopa Johnny Cash.
Näistä jokaisesta vähän jotain laitetaan pussiin, sekoitetaan ja keitos on valmis. Armottoman kova levy joka koukuttaa juuri tuolla vinolla ja vinksahtaneella otteella. Kim Sherwood-Caso luo omalla puhtaalla laulullaan mainioin kontrastin Dowdin puolihuolimattomaan elämäntäyteiseen laulantaan tai lausuntaan.
Välillä levy kirskuu ja kitisee vimmaisesti heittäen kuulijan hetken perästä seesteiseen maisemaan jossa sirkkeliurut ulisee taustalla. Tämä levy ajelehtii puolelta toiselle, mutta säilyttää silti punaisen lankansa. Kyseessä ei ole mikään tyylillinen sillisalaatti vaan perusgroove on läsnä joka myös säilyy alusta loppuun. Joku voisi sanoa, että tällaista avantgarde paskaa….mmm ehkä joo, mutta itse ottaisin sen paska määritteen perästä pois. Helvetin hienoa, että vielä maailmasta löytyy ja tänne mahtuu ennakkoluulottomia muusikoita. Levy on aivan täydellinen paketti ja hämmästykseni olisi suuri jos kuulen jotain kipaletta tältä artistilta radiosta tai että tämä näkyisi listoilla Lauri Tähkän kanssa. No joo Räkärodeossa tuossa edesmenneessä Miettisen luotsaamassa ohjelmassa joskus 2006 soi Johnny Dowd, mutta eihän enää ole mitään formaattia missä soi vähän erikoisempi musa. Tämä täytyy itse kuulla ja todeta.
Kiitämme. talvi-iltojen pelastajaa
Moitimme: Ylen ohjelmapolitiikka ja Räkärodeon feidausta aalloilta
Jone
Näistä jokaisesta vähän jotain laitetaan pussiin, sekoitetaan ja keitos on valmis. Armottoman kova levy joka koukuttaa juuri tuolla vinolla ja vinksahtaneella otteella. Kim Sherwood-Caso luo omalla puhtaalla laulullaan mainioin kontrastin Dowdin puolihuolimattomaan elämäntäyteiseen laulantaan tai lausuntaan.
Välillä levy kirskuu ja kitisee vimmaisesti heittäen kuulijan hetken perästä seesteiseen maisemaan jossa sirkkeliurut ulisee taustalla. Tämä levy ajelehtii puolelta toiselle, mutta säilyttää silti punaisen lankansa. Kyseessä ei ole mikään tyylillinen sillisalaatti vaan perusgroove on läsnä joka myös säilyy alusta loppuun. Joku voisi sanoa, että tällaista avantgarde paskaa….mmm ehkä joo, mutta itse ottaisin sen paska määritteen perästä pois. Helvetin hienoa, että vielä maailmasta löytyy ja tänne mahtuu ennakkoluulottomia muusikoita. Levy on aivan täydellinen paketti ja hämmästykseni olisi suuri jos kuulen jotain kipaletta tältä artistilta radiosta tai että tämä näkyisi listoilla Lauri Tähkän kanssa. No joo Räkärodeossa tuossa edesmenneessä Miettisen luotsaamassa ohjelmassa joskus 2006 soi Johnny Dowd, mutta eihän enää ole mitään formaattia missä soi vähän erikoisempi musa. Tämä täytyy itse kuulla ja todeta.
Kiitämme. talvi-iltojen pelastajaa
Moitimme: Ylen ohjelmapolitiikka ja Räkärodeon feidausta aalloilta
Jone
maanantai 20. lokakuuta 2008
Keikkaraportti: Mustasch w/Monsteriser Lutakko 15.10.2008
Rankkaa, rankkaa... armoton jyskytys päässä ja särky selässä tervehtii vanhaa paskaa heti keskiviikko aamusta lähtien, jossain vaiheessa aamulla Keskustasuomalaista lukiessa äjähtää mieleen että perkele! Tänään on keikkailta!!
Ei koske juurikaan enää, tiukkatahtinen työpäivä ja kiireesti kotiin.
Suihku. Kauneus unet.
Kello 19 herätys, iltapala, kourallinen lääkkeitä, minä en ole huomannut että joko minä nielen niitä kuin Gary Oldman Leonissa, se tempoo siinä päätään viehkosti, mutta se taisi käyttää stimulantteja...
Ajatukset kasaan, Monsteriser lämmittää tilan alkaen 21.30, parin vanhan liiton miehen kanssa ollaan paikalla heti klo 20 jälkeen, mutta aika rientää kuin siivillä, ainakin minulla sillä olen jälleen itseäni paremmassa seurassa.
Monsteriser aloittaa mätkeen, hemmetti miten hyvä lavasoundi, hetken epäilen että Miitri Aaltonen on multiploitunut, tarkistan tilanteen miksauspöydän takaa, mutta ei se mies siellä ole, jotenkin vain kuullosti siltä, täydellinen sointi, puhtaasti ja lujaa.
Biisit oli hyviä, Hynynen hakkaa rumpuja ihan saatanan kovaa, hyvä meininki lavalla, basisti soittaa melkein lattiasta luuttuaan, Fender roikkuu oikeasti tosi alhaalla, ihan Ramones meininkiä, Aaltonen on kova jätkä laulamaan. Kitaristilla on parhaat rock kukko elkeet, jätkät vetää hienosti, olen tyytyväinen, mutta yleisö katsoo kauempaa ja kiskoo kaljaa tuskassaan baarin verkkoaidan takana. Otan kuvia ja koetan olla häiritsemättä bändiä, minä ainakin ja vanhan liiton kaverini olemme sitä mieltä edelleenkin että Monsteriser on kova bändi.
Kevyt roudaus, Mustaschin kamat on lavalla valmiina, käännellään ne esiin ja eipä aikaakaan kun illan pääakti on valmiina tulemaan lavalle, minä sukellan pieneen tappavaan tilaan lavan eteen, varma tieto siitä että tämän jälkeen ollaan taas muutama päivä ihan hajalla ei tunnu haittaavan, ei se itse asiassa paljon sekuntia kauemmin viivy edes mielessä, sama juttu kyllä kaiken muunkin kanssa. Keskittyminen on koko ajan vaikeampaa kun alkaa dna koodi hajoamaan iän myötä.
My Disorder, Parasite, Bring Me Everyone, Double Nature, Black City olivat ainakin listalla, bändi vetää sellaisella otteella että se on sukat pois. Black Sabbath ja sen vaikutteet ovat selkeästi kuultavina, minä olen ihan liekeissä, sillä Sabbath on kaikki. Minä olen kaiken kuvaamisen keskellä hämmästynyt siitä miten armottoman kova bändi lavalla itse asiassa onkaan. Johannessen joka on väliaikainen kitaristi on hemmetinmoinen tiluttaja ja on saanut näköjään päävastuun sooloiluista, vaikka Gyllenhammar on niistä ennen vastannutkin. Laulaja/kitaristi Gyllenhammar on kovanluokan showmies, aktiin kuuluu hyvän sortin laulatushommat, valssin tanssiminen eturivin beiben kanssa, Jaloviinan kinuaminen lavalle ja kyllähän sitä lasi löytyykin. Jos Jaloviinaa ei löydy näiltä tonteilta niin jo on kumma!
Vaikeat valaistusolosuhteet saavat välillä olon melkoisen toivottomaksi, mutta jossain siellä ne kuvat vaan on, lisää paskaa housuun ja keskittyminen kohdalleen, loppuu se ruikuttaminen!
Basisti on helevetin pitkä äijä, sillä on tuuletin kuin Lemmyllä, mies on heti sankarini.
Rumpalista en näe juuri vilaustakaan, ei ole kovin julkisuuden ystävä tuo ukko, ei siitä yhtään kuvaa tullutkaan. Varmistan heti keikan alussa että basistista on kunnon kuvia, ne on monesti niin sivussa tai takana että on vaikea saada kunnon kuvaa, mutta nyt on tilanne toinen.
Välillä ei meinaa muistaa kuvata kun pitää heiluttaa päätä, ei se olekaan niin justiinsa, tärkeintä on se että tuntuu hyvälle. Ajatus siitä että en joskus ehkä pysty tekemään enää sitä mitä haluan kaikkoaa mielestä, kunnon rokki antaa ukoille ja akoille virtaa ihan rutosti lisää, uskokaa kun sanon.
Keikka on riittävän pitkä, olen ihan hajalla, mutta sisällä kuohuu, en pysty tuntemaan mitään kipuja, korvat soi ja siellä ne solut jotka ovat kuolemassa huutavat viimeistä infernaalista librettoaan, soikoon. Onpahan ainakin varma tieto että on vielä elossa kun sen kuulee.
Minä en ole juurikaan koskaan ajatellut montaa positiivista ajatusta Ruotsista tai ruotsalaisista, en pysty siihen vieläkään, mutta on sanottava totuuden nimessä että sen jälkeen kun löysin Raised Fistin ja näin sen keikalla ja nyt Mustaschin keikalla niin alan pitää heistä vähän enemmän, nämä ukot on tosi relaa porukkaa ja soittavat ihan armotonta rokkia, metallia kutsu sitä miksi haluat.
Olen kotona joskus klo 00.45, vaihdan tupakan ja keikan hajuiset vaatteet puhtaisiin ja sujahdan peiton alle, korvissasoikorvissasoikorvissasoikorvissasoi.... Bring me everyone!
Onneksi on Lutakko näin lähellä, paikka jossa kaikki kovat nimet ovat käyneet ja tulevat käymään jatkossakin, se on täydellistä ja se talo saa meistä kaikista irti parhaan mahdollisen suorituksen niin lavalla kuin sen reunallakin.
Minä elän.
Jukka
Ei koske juurikaan enää, tiukkatahtinen työpäivä ja kiireesti kotiin.
Suihku. Kauneus unet.
Kello 19 herätys, iltapala, kourallinen lääkkeitä, minä en ole huomannut että joko minä nielen niitä kuin Gary Oldman Leonissa, se tempoo siinä päätään viehkosti, mutta se taisi käyttää stimulantteja...
Ajatukset kasaan, Monsteriser lämmittää tilan alkaen 21.30, parin vanhan liiton miehen kanssa ollaan paikalla heti klo 20 jälkeen, mutta aika rientää kuin siivillä, ainakin minulla sillä olen jälleen itseäni paremmassa seurassa.
Monsteriser aloittaa mätkeen, hemmetti miten hyvä lavasoundi, hetken epäilen että Miitri Aaltonen on multiploitunut, tarkistan tilanteen miksauspöydän takaa, mutta ei se mies siellä ole, jotenkin vain kuullosti siltä, täydellinen sointi, puhtaasti ja lujaa.
Biisit oli hyviä, Hynynen hakkaa rumpuja ihan saatanan kovaa, hyvä meininki lavalla, basisti soittaa melkein lattiasta luuttuaan, Fender roikkuu oikeasti tosi alhaalla, ihan Ramones meininkiä, Aaltonen on kova jätkä laulamaan. Kitaristilla on parhaat rock kukko elkeet, jätkät vetää hienosti, olen tyytyväinen, mutta yleisö katsoo kauempaa ja kiskoo kaljaa tuskassaan baarin verkkoaidan takana. Otan kuvia ja koetan olla häiritsemättä bändiä, minä ainakin ja vanhan liiton kaverini olemme sitä mieltä edelleenkin että Monsteriser on kova bändi.
Kevyt roudaus, Mustaschin kamat on lavalla valmiina, käännellään ne esiin ja eipä aikaakaan kun illan pääakti on valmiina tulemaan lavalle, minä sukellan pieneen tappavaan tilaan lavan eteen, varma tieto siitä että tämän jälkeen ollaan taas muutama päivä ihan hajalla ei tunnu haittaavan, ei se itse asiassa paljon sekuntia kauemmin viivy edes mielessä, sama juttu kyllä kaiken muunkin kanssa. Keskittyminen on koko ajan vaikeampaa kun alkaa dna koodi hajoamaan iän myötä.
My Disorder, Parasite, Bring Me Everyone, Double Nature, Black City olivat ainakin listalla, bändi vetää sellaisella otteella että se on sukat pois. Black Sabbath ja sen vaikutteet ovat selkeästi kuultavina, minä olen ihan liekeissä, sillä Sabbath on kaikki. Minä olen kaiken kuvaamisen keskellä hämmästynyt siitä miten armottoman kova bändi lavalla itse asiassa onkaan. Johannessen joka on väliaikainen kitaristi on hemmetinmoinen tiluttaja ja on saanut näköjään päävastuun sooloiluista, vaikka Gyllenhammar on niistä ennen vastannutkin. Laulaja/kitaristi Gyllenhammar on kovanluokan showmies, aktiin kuuluu hyvän sortin laulatushommat, valssin tanssiminen eturivin beiben kanssa, Jaloviinan kinuaminen lavalle ja kyllähän sitä lasi löytyykin. Jos Jaloviinaa ei löydy näiltä tonteilta niin jo on kumma!
Vaikeat valaistusolosuhteet saavat välillä olon melkoisen toivottomaksi, mutta jossain siellä ne kuvat vaan on, lisää paskaa housuun ja keskittyminen kohdalleen, loppuu se ruikuttaminen!
Basisti on helevetin pitkä äijä, sillä on tuuletin kuin Lemmyllä, mies on heti sankarini.
Rumpalista en näe juuri vilaustakaan, ei ole kovin julkisuuden ystävä tuo ukko, ei siitä yhtään kuvaa tullutkaan. Varmistan heti keikan alussa että basistista on kunnon kuvia, ne on monesti niin sivussa tai takana että on vaikea saada kunnon kuvaa, mutta nyt on tilanne toinen.
Välillä ei meinaa muistaa kuvata kun pitää heiluttaa päätä, ei se olekaan niin justiinsa, tärkeintä on se että tuntuu hyvälle. Ajatus siitä että en joskus ehkä pysty tekemään enää sitä mitä haluan kaikkoaa mielestä, kunnon rokki antaa ukoille ja akoille virtaa ihan rutosti lisää, uskokaa kun sanon.
Keikka on riittävän pitkä, olen ihan hajalla, mutta sisällä kuohuu, en pysty tuntemaan mitään kipuja, korvat soi ja siellä ne solut jotka ovat kuolemassa huutavat viimeistä infernaalista librettoaan, soikoon. Onpahan ainakin varma tieto että on vielä elossa kun sen kuulee.
Minä en ole juurikaan koskaan ajatellut montaa positiivista ajatusta Ruotsista tai ruotsalaisista, en pysty siihen vieläkään, mutta on sanottava totuuden nimessä että sen jälkeen kun löysin Raised Fistin ja näin sen keikalla ja nyt Mustaschin keikalla niin alan pitää heistä vähän enemmän, nämä ukot on tosi relaa porukkaa ja soittavat ihan armotonta rokkia, metallia kutsu sitä miksi haluat.
Olen kotona joskus klo 00.45, vaihdan tupakan ja keikan hajuiset vaatteet puhtaisiin ja sujahdan peiton alle, korvissasoikorvissasoikorvissasoikorvissasoi.... Bring me everyone!
Onneksi on Lutakko näin lähellä, paikka jossa kaikki kovat nimet ovat käyneet ja tulevat käymään jatkossakin, se on täydellistä ja se talo saa meistä kaikista irti parhaan mahdollisen suorituksen niin lavalla kuin sen reunallakin.
Minä elän.
Jukka
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
