Johnny Dowd vääntää kait tai vissiin countrya, mutta varsin nyrjähtäneellä otteella. Nyt ei juurikaan country vilahtele tällä levyllä, mihin tätä vertailisi?? Öööö en minä tiedä, ehkä lähimmäksi pääsisi Tom Waits, Nick Cave tai jopa Johnny Cash.
Näistä jokaisesta vähän jotain laitetaan pussiin, sekoitetaan ja keitos on valmis. Armottoman kova levy joka koukuttaa juuri tuolla vinolla ja vinksahtaneella otteella. Kim Sherwood-Caso luo omalla puhtaalla laulullaan mainioin kontrastin Dowdin puolihuolimattomaan elämäntäyteiseen laulantaan tai lausuntaan.
Välillä levy kirskuu ja kitisee vimmaisesti heittäen kuulijan hetken perästä seesteiseen maisemaan jossa sirkkeliurut ulisee taustalla. Tämä levy ajelehtii puolelta toiselle, mutta säilyttää silti punaisen lankansa. Kyseessä ei ole mikään tyylillinen sillisalaatti vaan perusgroove on läsnä joka myös säilyy alusta loppuun. Joku voisi sanoa, että tällaista avantgarde paskaa….mmm ehkä joo, mutta itse ottaisin sen paska määritteen perästä pois. Helvetin hienoa, että vielä maailmasta löytyy ja tänne mahtuu ennakkoluulottomia muusikoita. Levy on aivan täydellinen paketti ja hämmästykseni olisi suuri jos kuulen jotain kipaletta tältä artistilta radiosta tai että tämä näkyisi listoilla Lauri Tähkän kanssa. No joo Räkärodeossa tuossa edesmenneessä Miettisen luotsaamassa ohjelmassa joskus 2006 soi Johnny Dowd, mutta eihän enää ole mitään formaattia missä soi vähän erikoisempi musa. Tämä täytyy itse kuulla ja todeta.
Kiitämme. talvi-iltojen pelastajaa
Moitimme: Ylen ohjelmapolitiikka ja Räkärodeon feidausta aalloilta
Jone
lauantai 15. marraskuuta 2008
maanantai 20. lokakuuta 2008
Keikkaraportti: Mustasch w/Monsteriser Lutakko 15.10.2008
Rankkaa, rankkaa... armoton jyskytys päässä ja särky selässä tervehtii vanhaa paskaa heti keskiviikko aamusta lähtien, jossain vaiheessa aamulla Keskustasuomalaista lukiessa äjähtää mieleen että perkele! Tänään on keikkailta!!
Ei koske juurikaan enää, tiukkatahtinen työpäivä ja kiireesti kotiin.
Suihku. Kauneus unet.
Kello 19 herätys, iltapala, kourallinen lääkkeitä, minä en ole huomannut että joko minä nielen niitä kuin Gary Oldman Leonissa, se tempoo siinä päätään viehkosti, mutta se taisi käyttää stimulantteja...
Ajatukset kasaan, Monsteriser lämmittää tilan alkaen 21.30, parin vanhan liiton miehen kanssa ollaan paikalla heti klo 20 jälkeen, mutta aika rientää kuin siivillä, ainakin minulla sillä olen jälleen itseäni paremmassa seurassa.
Monsteriser aloittaa mätkeen, hemmetti miten hyvä lavasoundi, hetken epäilen että Miitri Aaltonen on multiploitunut, tarkistan tilanteen miksauspöydän takaa, mutta ei se mies siellä ole, jotenkin vain kuullosti siltä, täydellinen sointi, puhtaasti ja lujaa.
Biisit oli hyviä, Hynynen hakkaa rumpuja ihan saatanan kovaa, hyvä meininki lavalla, basisti soittaa melkein lattiasta luuttuaan, Fender roikkuu oikeasti tosi alhaalla, ihan Ramones meininkiä, Aaltonen on kova jätkä laulamaan. Kitaristilla on parhaat rock kukko elkeet, jätkät vetää hienosti, olen tyytyväinen, mutta yleisö katsoo kauempaa ja kiskoo kaljaa tuskassaan baarin verkkoaidan takana. Otan kuvia ja koetan olla häiritsemättä bändiä, minä ainakin ja vanhan liiton kaverini olemme sitä mieltä edelleenkin että Monsteriser on kova bändi.
Kevyt roudaus, Mustaschin kamat on lavalla valmiina, käännellään ne esiin ja eipä aikaakaan kun illan pääakti on valmiina tulemaan lavalle, minä sukellan pieneen tappavaan tilaan lavan eteen, varma tieto siitä että tämän jälkeen ollaan taas muutama päivä ihan hajalla ei tunnu haittaavan, ei se itse asiassa paljon sekuntia kauemmin viivy edes mielessä, sama juttu kyllä kaiken muunkin kanssa. Keskittyminen on koko ajan vaikeampaa kun alkaa dna koodi hajoamaan iän myötä.
My Disorder, Parasite, Bring Me Everyone, Double Nature, Black City olivat ainakin listalla, bändi vetää sellaisella otteella että se on sukat pois. Black Sabbath ja sen vaikutteet ovat selkeästi kuultavina, minä olen ihan liekeissä, sillä Sabbath on kaikki. Minä olen kaiken kuvaamisen keskellä hämmästynyt siitä miten armottoman kova bändi lavalla itse asiassa onkaan. Johannessen joka on väliaikainen kitaristi on hemmetinmoinen tiluttaja ja on saanut näköjään päävastuun sooloiluista, vaikka Gyllenhammar on niistä ennen vastannutkin. Laulaja/kitaristi Gyllenhammar on kovanluokan showmies, aktiin kuuluu hyvän sortin laulatushommat, valssin tanssiminen eturivin beiben kanssa, Jaloviinan kinuaminen lavalle ja kyllähän sitä lasi löytyykin. Jos Jaloviinaa ei löydy näiltä tonteilta niin jo on kumma!
Vaikeat valaistusolosuhteet saavat välillä olon melkoisen toivottomaksi, mutta jossain siellä ne kuvat vaan on, lisää paskaa housuun ja keskittyminen kohdalleen, loppuu se ruikuttaminen!
Basisti on helevetin pitkä äijä, sillä on tuuletin kuin Lemmyllä, mies on heti sankarini.
Rumpalista en näe juuri vilaustakaan, ei ole kovin julkisuuden ystävä tuo ukko, ei siitä yhtään kuvaa tullutkaan. Varmistan heti keikan alussa että basistista on kunnon kuvia, ne on monesti niin sivussa tai takana että on vaikea saada kunnon kuvaa, mutta nyt on tilanne toinen.
Välillä ei meinaa muistaa kuvata kun pitää heiluttaa päätä, ei se olekaan niin justiinsa, tärkeintä on se että tuntuu hyvälle. Ajatus siitä että en joskus ehkä pysty tekemään enää sitä mitä haluan kaikkoaa mielestä, kunnon rokki antaa ukoille ja akoille virtaa ihan rutosti lisää, uskokaa kun sanon.
Keikka on riittävän pitkä, olen ihan hajalla, mutta sisällä kuohuu, en pysty tuntemaan mitään kipuja, korvat soi ja siellä ne solut jotka ovat kuolemassa huutavat viimeistä infernaalista librettoaan, soikoon. Onpahan ainakin varma tieto että on vielä elossa kun sen kuulee.
Minä en ole juurikaan koskaan ajatellut montaa positiivista ajatusta Ruotsista tai ruotsalaisista, en pysty siihen vieläkään, mutta on sanottava totuuden nimessä että sen jälkeen kun löysin Raised Fistin ja näin sen keikalla ja nyt Mustaschin keikalla niin alan pitää heistä vähän enemmän, nämä ukot on tosi relaa porukkaa ja soittavat ihan armotonta rokkia, metallia kutsu sitä miksi haluat.
Olen kotona joskus klo 00.45, vaihdan tupakan ja keikan hajuiset vaatteet puhtaisiin ja sujahdan peiton alle, korvissasoikorvissasoikorvissasoikorvissasoi.... Bring me everyone!
Onneksi on Lutakko näin lähellä, paikka jossa kaikki kovat nimet ovat käyneet ja tulevat käymään jatkossakin, se on täydellistä ja se talo saa meistä kaikista irti parhaan mahdollisen suorituksen niin lavalla kuin sen reunallakin.
Minä elän.
Jukka
Ei koske juurikaan enää, tiukkatahtinen työpäivä ja kiireesti kotiin.
Suihku. Kauneus unet.
Kello 19 herätys, iltapala, kourallinen lääkkeitä, minä en ole huomannut että joko minä nielen niitä kuin Gary Oldman Leonissa, se tempoo siinä päätään viehkosti, mutta se taisi käyttää stimulantteja...
Ajatukset kasaan, Monsteriser lämmittää tilan alkaen 21.30, parin vanhan liiton miehen kanssa ollaan paikalla heti klo 20 jälkeen, mutta aika rientää kuin siivillä, ainakin minulla sillä olen jälleen itseäni paremmassa seurassa.
Monsteriser aloittaa mätkeen, hemmetti miten hyvä lavasoundi, hetken epäilen että Miitri Aaltonen on multiploitunut, tarkistan tilanteen miksauspöydän takaa, mutta ei se mies siellä ole, jotenkin vain kuullosti siltä, täydellinen sointi, puhtaasti ja lujaa.
Biisit oli hyviä, Hynynen hakkaa rumpuja ihan saatanan kovaa, hyvä meininki lavalla, basisti soittaa melkein lattiasta luuttuaan, Fender roikkuu oikeasti tosi alhaalla, ihan Ramones meininkiä, Aaltonen on kova jätkä laulamaan. Kitaristilla on parhaat rock kukko elkeet, jätkät vetää hienosti, olen tyytyväinen, mutta yleisö katsoo kauempaa ja kiskoo kaljaa tuskassaan baarin verkkoaidan takana. Otan kuvia ja koetan olla häiritsemättä bändiä, minä ainakin ja vanhan liiton kaverini olemme sitä mieltä edelleenkin että Monsteriser on kova bändi.
Kevyt roudaus, Mustaschin kamat on lavalla valmiina, käännellään ne esiin ja eipä aikaakaan kun illan pääakti on valmiina tulemaan lavalle, minä sukellan pieneen tappavaan tilaan lavan eteen, varma tieto siitä että tämän jälkeen ollaan taas muutama päivä ihan hajalla ei tunnu haittaavan, ei se itse asiassa paljon sekuntia kauemmin viivy edes mielessä, sama juttu kyllä kaiken muunkin kanssa. Keskittyminen on koko ajan vaikeampaa kun alkaa dna koodi hajoamaan iän myötä.
My Disorder, Parasite, Bring Me Everyone, Double Nature, Black City olivat ainakin listalla, bändi vetää sellaisella otteella että se on sukat pois. Black Sabbath ja sen vaikutteet ovat selkeästi kuultavina, minä olen ihan liekeissä, sillä Sabbath on kaikki. Minä olen kaiken kuvaamisen keskellä hämmästynyt siitä miten armottoman kova bändi lavalla itse asiassa onkaan. Johannessen joka on väliaikainen kitaristi on hemmetinmoinen tiluttaja ja on saanut näköjään päävastuun sooloiluista, vaikka Gyllenhammar on niistä ennen vastannutkin. Laulaja/kitaristi Gyllenhammar on kovanluokan showmies, aktiin kuuluu hyvän sortin laulatushommat, valssin tanssiminen eturivin beiben kanssa, Jaloviinan kinuaminen lavalle ja kyllähän sitä lasi löytyykin. Jos Jaloviinaa ei löydy näiltä tonteilta niin jo on kumma!
Vaikeat valaistusolosuhteet saavat välillä olon melkoisen toivottomaksi, mutta jossain siellä ne kuvat vaan on, lisää paskaa housuun ja keskittyminen kohdalleen, loppuu se ruikuttaminen!
Basisti on helevetin pitkä äijä, sillä on tuuletin kuin Lemmyllä, mies on heti sankarini.
Rumpalista en näe juuri vilaustakaan, ei ole kovin julkisuuden ystävä tuo ukko, ei siitä yhtään kuvaa tullutkaan. Varmistan heti keikan alussa että basistista on kunnon kuvia, ne on monesti niin sivussa tai takana että on vaikea saada kunnon kuvaa, mutta nyt on tilanne toinen.
Välillä ei meinaa muistaa kuvata kun pitää heiluttaa päätä, ei se olekaan niin justiinsa, tärkeintä on se että tuntuu hyvälle. Ajatus siitä että en joskus ehkä pysty tekemään enää sitä mitä haluan kaikkoaa mielestä, kunnon rokki antaa ukoille ja akoille virtaa ihan rutosti lisää, uskokaa kun sanon.
Keikka on riittävän pitkä, olen ihan hajalla, mutta sisällä kuohuu, en pysty tuntemaan mitään kipuja, korvat soi ja siellä ne solut jotka ovat kuolemassa huutavat viimeistä infernaalista librettoaan, soikoon. Onpahan ainakin varma tieto että on vielä elossa kun sen kuulee.
Minä en ole juurikaan koskaan ajatellut montaa positiivista ajatusta Ruotsista tai ruotsalaisista, en pysty siihen vieläkään, mutta on sanottava totuuden nimessä että sen jälkeen kun löysin Raised Fistin ja näin sen keikalla ja nyt Mustaschin keikalla niin alan pitää heistä vähän enemmän, nämä ukot on tosi relaa porukkaa ja soittavat ihan armotonta rokkia, metallia kutsu sitä miksi haluat.
Olen kotona joskus klo 00.45, vaihdan tupakan ja keikan hajuiset vaatteet puhtaisiin ja sujahdan peiton alle, korvissasoikorvissasoikorvissasoikorvissasoi.... Bring me everyone!
Onneksi on Lutakko näin lähellä, paikka jossa kaikki kovat nimet ovat käyneet ja tulevat käymään jatkossakin, se on täydellistä ja se talo saa meistä kaikista irti parhaan mahdollisen suorituksen niin lavalla kuin sen reunallakin.
Minä elän.
Jukka
Levyarvio/ AC/DC:Black Ice
8 vuotta. perkele. On se ollut sitkeässä, mutta odotus on palkittu tiukalla paketilla rokändrollia, kyllä tahti on taattua heti alusta lähtien, Radio Rockin yritys puhkisoittaa Rock´n´Roll Train ei ole onnistunut kun tuo kyseinen ralli kestää sitä soittoa huomattavasti paremmin kuin joku kertakäyttö sonta, nykyajan tissiposket ei edes osaa ajatella että näin rockin levyn pystyy tekemään, nämä miehet tekevät sen edelleen tyylilleen uskollisina, täydellistä takomista.
Digipack on täydellinen kansineen, kuvineen, teksteineen. Tällaisesta paketista kannattaa ottaa mallia, näin fani palkitaan kunnolla, vaikka olisi kyllä saatava vinyyliversio tästäkin, niissä levyissä oli kunnolliset taidekannet ja isot kuvat.
"ei ne oo muuttunu mihinkään. ei sitten Back in Blackin mitään hyviä levyjä tehneet..."
Ei kaiken tarvitsekaan muuttua, helevetin pässit. Eikö jo riitä kun sademetsät on poltettu ja raiskattu, napajäätiköt saatu sulamaan saatana! Vieläkö maailman tiukimman rock bändin pitäisi alkaa vetää jotain uutta ja erikoista? Ette sitten ole taulapäät kuulleet siilipuolustus ajattelusta? Siinä missä on hyvä, tai jopa paras kannattaa kyllä pysyä! Keskittyä olennaiseen ja antaa ulkomaailman pelleillä ja hieroa kättään.
Tässä levyllä on myös rajuja blues juttuja, armoton biitti, millintarkkaa lyömistä ja louhintaa, Brian Johnson kiekuu edelleen kuin jalka puristimeen jääneenä, minä odotin juuri tätä, minut on palkittu!
Nyt kun vielä bändi tulisi Suomeen keikalle että pääsisi huutamaan suolensa pihalle, sitä minä toivon ja minä jaksan odottaa...
Black Ice: parasta rokkia, AC/DC vetää kympillä ja jo muutamalla kuuntelulla jää mieleen Rock´n´Roll Trainin lisäksi, Big Jack, War Machine, Decibel(todella raju blues runttaus), She Likes Rock´n´Roll, Rocking All the Way ja nimibiisi Black Ice.
Ei tässä ole mitään valittamista, tämä on täydellinen rock´n´roll levy.
Kiitämme: Black Ice täytti kaikki odotukset, äärimmäisen kova levy.
Moitimme: 8 vuotta oli aika pitkä aika odotella, mutta ei siitä voi moittia kuin vain ihan kevyesti.
Digipack on täydellinen kansineen, kuvineen, teksteineen. Tällaisesta paketista kannattaa ottaa mallia, näin fani palkitaan kunnolla, vaikka olisi kyllä saatava vinyyliversio tästäkin, niissä levyissä oli kunnolliset taidekannet ja isot kuvat.
"ei ne oo muuttunu mihinkään. ei sitten Back in Blackin mitään hyviä levyjä tehneet..."
Ei kaiken tarvitsekaan muuttua, helevetin pässit. Eikö jo riitä kun sademetsät on poltettu ja raiskattu, napajäätiköt saatu sulamaan saatana! Vieläkö maailman tiukimman rock bändin pitäisi alkaa vetää jotain uutta ja erikoista? Ette sitten ole taulapäät kuulleet siilipuolustus ajattelusta? Siinä missä on hyvä, tai jopa paras kannattaa kyllä pysyä! Keskittyä olennaiseen ja antaa ulkomaailman pelleillä ja hieroa kättään.
Tässä levyllä on myös rajuja blues juttuja, armoton biitti, millintarkkaa lyömistä ja louhintaa, Brian Johnson kiekuu edelleen kuin jalka puristimeen jääneenä, minä odotin juuri tätä, minut on palkittu!
Nyt kun vielä bändi tulisi Suomeen keikalle että pääsisi huutamaan suolensa pihalle, sitä minä toivon ja minä jaksan odottaa...
Black Ice: parasta rokkia, AC/DC vetää kympillä ja jo muutamalla kuuntelulla jää mieleen Rock´n´Roll Trainin lisäksi, Big Jack, War Machine, Decibel(todella raju blues runttaus), She Likes Rock´n´Roll, Rocking All the Way ja nimibiisi Black Ice.
Ei tässä ole mitään valittamista, tämä on täydellinen rock´n´roll levy.
Kiitämme: Black Ice täytti kaikki odotukset, äärimmäisen kova levy.
Moitimme: 8 vuotta oli aika pitkä aika odotella, mutta ei siitä voi moittia kuin vain ihan kevyesti.
lauantai 11. lokakuuta 2008
Levyarvio/ Metallica:Death Magnetic
Mistä sitä aloittaisi? Kun ei tiedä mihin lopettaisikaan?
Metallin jättiläinen on lopultakin vuosien tauon jälkeen saanut levyn valmiiksi, levyn joka on kirvoittanut vaikka minkälaista tekstiä eri puolilta maailmaa, varma merkki siitä että musiikki on herättänyt tunteita ja mikä merkillepantavaa, bändi on vähän isompi kuin mikään muu tässä metalliskenessä ja sekös joitakin vituttaa.
Hifi niiloille on muuten tässä blogissa varattu vain tämä yksi asia: hypätkää homot voltti, saatanan hierojat, teitä odottaa sama täällä päin Suomea kuin Marko Björsiä aikanaan Jyväskylän Asemakadulla, 50 metriä kävelyä ja pahviin.
Jos joku asia jaksaa minua hämmästyttää niin se on kerrasta toiseen tapahtuva ilmiö, sama kuin pörssissä, joku menee paniikkiin kaikki menee paniikkiin, joku haluaa haukkua levyn, kaikki haluaa haukkua levyn. Yleisen mielipiteen muokkaaminen oman mielensä mukaiseksi on alhaisimman elämän muoto jota nämä ameebat harrastavat hyvin mielellään, muuhun he eivät pysty.
Metallica aloittaa tappamisen biisillä That Was Just Your Life, biisi joka ei heti auennut ollenkaan, kunnes noin sadannen kuuntelun jälkeen aloin päästä asiassa eteenpäin, olin soittanut biisiä liian hiljaa, väänsin perkele hanan kaakkoon ja silloin sen kauneus löytyi. Aloitusraitana erinomainen veto, pieksäminen alkaa näin, Kuolema vetää puoleensa heti, levyn kansia selatessaan voi aistia tuon raivon jota eivät nykybändit voi koskaan saavuttaa, nykyhevi ja metalli on pelkkää runkkausta vasemmalla kädellä, Metallica on oikeaa heviä ja metallia, tämä biisi todistaa sen kevyesti.
The End of the Line on vielä astetta vaikeampi biisi aluksi, mutta sen hienous alkaa noin 10 sekunnin kohdalla jolloin sahaava komppi syöksyy eetteriin, riffi on yksinkertainen, mutta se on monasti kovin kaunista, helvetin hyvä groovi biisi ja Hetfieldin laulu on yksinkertaisesti tikissään, ukko vetää ihan parastaan.
Broken, Beat and Scarred oli levyn ensimmäinen juttu joka aukesi nopeasti, hakkaava komppi ja kierosti koukuttava riffi alkavat heti viedä miestä, todella hienoja kuvioita ja biisin sanat ovat silkkaa timanttia, Hetfield on tullut takaisin voimalla, ...."show your scars..." repikää siitä.
The Day That Never Comes on mielestäni levyn hienoimpia biisejä, sen eeppinen alku ja sanat ovat nerokkaat, alku on jopa melkein liian kaunis, minä en meinaa kestää tuollaista kitaraa, se särkee sisältä ja soi kovin haikeasti, sanat ovat uskomattoman hienot ja lopun mättö on uskomaton, se on suoraa turpaanvetoa, korkealta ja sinne missä sattuu. Tämä on klassikko syntyessään. Tuplakitarat lopussa ovat todella hienon kuulloisia, paksu ja raskas sointi ja perinteinen soolo päällä. Tällä levyllä myös bassot ovat kuultavissa, kunnon möyrintää, todella heviä.
All Nightmare Long on levyn parasta antia, Ulrich antaa lyhyitä iskuja ja homma lähtee alusta alkaen korkeaan lentoon, biisin nimi on näppärä sanaleikki. "hunt you down with no mercy" se kuvatkoon tämän todella kovan biisin olemusta, sitä se juurikin on.
Cyanide oli eka biisi jonka kuulin näistä uusista, se on perinteisempää Metallicaa, erinomaisen hyvä riffi ja Hetfield vetää taas aivan parastaan. On se kova jätkä.
"Suicide, I´ve already died.." tässä on myös hienoa basson jyrinää, Trujillo on aika epeli.
Kun näin levyn takakannessa nimen Unforgiven III, ajattelin ensin että ei vittu eikö tästä päästä yli ikinä, mutta tietäen Hetfieldin taustat ja entisen elämän olin varma että biisi on herkkä, sitä se onkin, alku muistuttaa etäisesti jostain Sergio Leonen länkkärin musasta, jotenkin Morriconen kaikuja. Laulun sanat ovat melkoisen hienot ja itse biisi on riittävän jäntevä tähän levyyn, How can I be lost, if I got nowhere to go?" kunpa osaisi itse joskus sanoa jotain noin hienosti.
The Judas Kiss on sitten levyn kurko, kukkojen kukko joka todellakin mättää bensaa tuleen, outo riffi joka paljastuu myöhemmin täydelliseksi tähän biisiin, itse asiassa tässä biisissä on niitä riffejä useampiakin, kaikki vaiheet kolahtavat ihan kympillä tauluun, tämä on sitä Metallicaa jota minä ainakin haluan ehdottomasti kuulla livenä, ehkäpä se ensi kesänä vielä onnistuukin... " Bow down, sell your soul to me, I will set you free, pacify your demons.." pikkusen kolisee.
Suicide&Redemption on levyn ehdottomasti vaikein pala aluksi, instrumentaali joka on pitkä ja monivaiheinen, erittäin vaikea hahmottaa ensimmäisellä kerralla millään lailla, voimakas alku ja seesteinen keskiosa, loppu on silkkaa ruhjomista. Minä en ole eläessäni kovin montaa hyvää instrumentaalia kuullut, Call Of The Ktulu on tähän mennessä paras, Viikatteen Routaisten Peltojen Pehtoorit on toiseksi paras. Tämä on jossain siellä, biisissä on paljon todella hienoja kohtia, Hammett kitaroi nätisti ja jos yhdellä sanalla pitää luonnehtia niin se voisi olla ilmava.
tai proge.
My Apocalypse päättää Kuoleman Vetovoiman, täydellinen lopetus, suoraa mättöä, tässä kohtaa pitää olla volumet ihan tapissa, tätä ei kannata kuunnella ollenkaan hiljaa.
Metallica on päivittänyt statuksensa nykypäivään, kohta kolmekymmentä vuotta toiminut metallin jättiläinen on takaisin pitkän talviunen jälkeen, tämän levyn kuunteluun menee seuraava vuosi kevyesti, katsotaan sitten kestääkö tämä levy aikaa kuten aiemmat ovat tehneet, minä olen omalta osaltani vakuuttunut siitä että tätä jaksaa kuunnella, mutta enhän minä olekaan tehnyt sitä kuin tämän bändin eka levystä lähtien. vasta. joten mitä vittua minä tästä voisinkaan tietää mitä nykypäivän paskahousut tietävät, vitun inisijät. Kasvattakaa lihaksianne kolmekymmentä vuotta ja tulkaa sitten keuhkoamaan, perkeleen narrit.
Metallisaurus käy katsomassa ainakin Mustaschin keikan, kaksi Kotiteollisuuden keikkaa ja sitten onkin meno Lontooseen Motörheadin keikalle, joten jotain tekstiä tänne alkaa tulla vähän tiuhempaan tästedes.
Lappeenranta arviot Death Magneticista:
Kiitämme: Metallicaa siitä että se on tehnyt aivan vitun kovan levyn.
Moitimme: kaikkia vitun hifi niiloja joilla ei ole koskaan ollut mitään oikea tunnetta musiikista elämässään, vain jotain saatanan särön hinkkausta, onnettomat runkut.
Metallin jättiläinen on lopultakin vuosien tauon jälkeen saanut levyn valmiiksi, levyn joka on kirvoittanut vaikka minkälaista tekstiä eri puolilta maailmaa, varma merkki siitä että musiikki on herättänyt tunteita ja mikä merkillepantavaa, bändi on vähän isompi kuin mikään muu tässä metalliskenessä ja sekös joitakin vituttaa.
Hifi niiloille on muuten tässä blogissa varattu vain tämä yksi asia: hypätkää homot voltti, saatanan hierojat, teitä odottaa sama täällä päin Suomea kuin Marko Björsiä aikanaan Jyväskylän Asemakadulla, 50 metriä kävelyä ja pahviin.
Jos joku asia jaksaa minua hämmästyttää niin se on kerrasta toiseen tapahtuva ilmiö, sama kuin pörssissä, joku menee paniikkiin kaikki menee paniikkiin, joku haluaa haukkua levyn, kaikki haluaa haukkua levyn. Yleisen mielipiteen muokkaaminen oman mielensä mukaiseksi on alhaisimman elämän muoto jota nämä ameebat harrastavat hyvin mielellään, muuhun he eivät pysty.
Metallica aloittaa tappamisen biisillä That Was Just Your Life, biisi joka ei heti auennut ollenkaan, kunnes noin sadannen kuuntelun jälkeen aloin päästä asiassa eteenpäin, olin soittanut biisiä liian hiljaa, väänsin perkele hanan kaakkoon ja silloin sen kauneus löytyi. Aloitusraitana erinomainen veto, pieksäminen alkaa näin, Kuolema vetää puoleensa heti, levyn kansia selatessaan voi aistia tuon raivon jota eivät nykybändit voi koskaan saavuttaa, nykyhevi ja metalli on pelkkää runkkausta vasemmalla kädellä, Metallica on oikeaa heviä ja metallia, tämä biisi todistaa sen kevyesti.
The End of the Line on vielä astetta vaikeampi biisi aluksi, mutta sen hienous alkaa noin 10 sekunnin kohdalla jolloin sahaava komppi syöksyy eetteriin, riffi on yksinkertainen, mutta se on monasti kovin kaunista, helvetin hyvä groovi biisi ja Hetfieldin laulu on yksinkertaisesti tikissään, ukko vetää ihan parastaan.
Broken, Beat and Scarred oli levyn ensimmäinen juttu joka aukesi nopeasti, hakkaava komppi ja kierosti koukuttava riffi alkavat heti viedä miestä, todella hienoja kuvioita ja biisin sanat ovat silkkaa timanttia, Hetfield on tullut takaisin voimalla, ...."show your scars..." repikää siitä.
The Day That Never Comes on mielestäni levyn hienoimpia biisejä, sen eeppinen alku ja sanat ovat nerokkaat, alku on jopa melkein liian kaunis, minä en meinaa kestää tuollaista kitaraa, se särkee sisältä ja soi kovin haikeasti, sanat ovat uskomattoman hienot ja lopun mättö on uskomaton, se on suoraa turpaanvetoa, korkealta ja sinne missä sattuu. Tämä on klassikko syntyessään. Tuplakitarat lopussa ovat todella hienon kuulloisia, paksu ja raskas sointi ja perinteinen soolo päällä. Tällä levyllä myös bassot ovat kuultavissa, kunnon möyrintää, todella heviä.
All Nightmare Long on levyn parasta antia, Ulrich antaa lyhyitä iskuja ja homma lähtee alusta alkaen korkeaan lentoon, biisin nimi on näppärä sanaleikki. "hunt you down with no mercy" se kuvatkoon tämän todella kovan biisin olemusta, sitä se juurikin on.
Cyanide oli eka biisi jonka kuulin näistä uusista, se on perinteisempää Metallicaa, erinomaisen hyvä riffi ja Hetfield vetää taas aivan parastaan. On se kova jätkä.
"Suicide, I´ve already died.." tässä on myös hienoa basson jyrinää, Trujillo on aika epeli.
Kun näin levyn takakannessa nimen Unforgiven III, ajattelin ensin että ei vittu eikö tästä päästä yli ikinä, mutta tietäen Hetfieldin taustat ja entisen elämän olin varma että biisi on herkkä, sitä se onkin, alku muistuttaa etäisesti jostain Sergio Leonen länkkärin musasta, jotenkin Morriconen kaikuja. Laulun sanat ovat melkoisen hienot ja itse biisi on riittävän jäntevä tähän levyyn, How can I be lost, if I got nowhere to go?" kunpa osaisi itse joskus sanoa jotain noin hienosti.
The Judas Kiss on sitten levyn kurko, kukkojen kukko joka todellakin mättää bensaa tuleen, outo riffi joka paljastuu myöhemmin täydelliseksi tähän biisiin, itse asiassa tässä biisissä on niitä riffejä useampiakin, kaikki vaiheet kolahtavat ihan kympillä tauluun, tämä on sitä Metallicaa jota minä ainakin haluan ehdottomasti kuulla livenä, ehkäpä se ensi kesänä vielä onnistuukin... " Bow down, sell your soul to me, I will set you free, pacify your demons.." pikkusen kolisee.
Suicide&Redemption on levyn ehdottomasti vaikein pala aluksi, instrumentaali joka on pitkä ja monivaiheinen, erittäin vaikea hahmottaa ensimmäisellä kerralla millään lailla, voimakas alku ja seesteinen keskiosa, loppu on silkkaa ruhjomista. Minä en ole eläessäni kovin montaa hyvää instrumentaalia kuullut, Call Of The Ktulu on tähän mennessä paras, Viikatteen Routaisten Peltojen Pehtoorit on toiseksi paras. Tämä on jossain siellä, biisissä on paljon todella hienoja kohtia, Hammett kitaroi nätisti ja jos yhdellä sanalla pitää luonnehtia niin se voisi olla ilmava.
tai proge.
My Apocalypse päättää Kuoleman Vetovoiman, täydellinen lopetus, suoraa mättöä, tässä kohtaa pitää olla volumet ihan tapissa, tätä ei kannata kuunnella ollenkaan hiljaa.
Metallica on päivittänyt statuksensa nykypäivään, kohta kolmekymmentä vuotta toiminut metallin jättiläinen on takaisin pitkän talviunen jälkeen, tämän levyn kuunteluun menee seuraava vuosi kevyesti, katsotaan sitten kestääkö tämä levy aikaa kuten aiemmat ovat tehneet, minä olen omalta osaltani vakuuttunut siitä että tätä jaksaa kuunnella, mutta enhän minä olekaan tehnyt sitä kuin tämän bändin eka levystä lähtien. vasta. joten mitä vittua minä tästä voisinkaan tietää mitä nykypäivän paskahousut tietävät, vitun inisijät. Kasvattakaa lihaksianne kolmekymmentä vuotta ja tulkaa sitten keuhkoamaan, perkeleen narrit.
Metallisaurus käy katsomassa ainakin Mustaschin keikan, kaksi Kotiteollisuuden keikkaa ja sitten onkin meno Lontooseen Motörheadin keikalle, joten jotain tekstiä tänne alkaa tulla vähän tiuhempaan tästedes.
Lappeenranta arviot Death Magneticista:
Kiitämme: Metallicaa siitä että se on tehnyt aivan vitun kovan levyn.
Moitimme: kaikkia vitun hifi niiloja joilla ei ole koskaan ollut mitään oikea tunnetta musiikista elämässään, vain jotain saatanan särön hinkkausta, onnettomat runkut.
tiistai 12. elokuuta 2008
Keikkaraportti: Iron Maiden Stadionilla 18.7.2008
Niin että miksi vasta nyt? ei oo kerenny. eikä oo irronnu.
Huippuluokan keikkamatka joka tapauksessa, kaikin puolin ja kaikkine olosuhteineen.
Iron Maidenin lämppärit nyt oli ihan lievästi sanottuna silkkaa kuraa, mutta itse bändi Eddie maskotteineen oli kyllä ihan kovassa lyönnissä, varsinkin Bruce Dickinson jolla oli kyllä aika käsittämätön pipo päässään välillä, lauloi ihan viimesen päälle, eikä vetänyt helpotuksia peliin.
Vanhoja hittejä jonossa, Iron Maiden, Heaven can wait, The Trooper(parasta!), Run to The Hills, Number of The Beast jne. varmasti kertoo mistä oli kyse. Rhime of the Ancient Mariner oli kyllä erityisen kova, samoin kuin Fear of The Dark.
Ei pysty tämän enempää kertomaan, se oli joka tapauksessa kovin Maiden keikka minkä olen nähnyt, jonkun niitä kai olen nähnyt, mutten mitään kymmeniä.
Parasta oli myös se, että oli paljon kavereita mukana keikalla, ihmisellä ei ole turhan monta ystävää, mutta hevimiehillä ystävyys on ikuista.
Jukka
Huippuluokan keikkamatka joka tapauksessa, kaikin puolin ja kaikkine olosuhteineen.
Iron Maidenin lämppärit nyt oli ihan lievästi sanottuna silkkaa kuraa, mutta itse bändi Eddie maskotteineen oli kyllä ihan kovassa lyönnissä, varsinkin Bruce Dickinson jolla oli kyllä aika käsittämätön pipo päässään välillä, lauloi ihan viimesen päälle, eikä vetänyt helpotuksia peliin.
Vanhoja hittejä jonossa, Iron Maiden, Heaven can wait, The Trooper(parasta!), Run to The Hills, Number of The Beast jne. varmasti kertoo mistä oli kyse. Rhime of the Ancient Mariner oli kyllä erityisen kova, samoin kuin Fear of The Dark.
Ei pysty tämän enempää kertomaan, se oli joka tapauksessa kovin Maiden keikka minkä olen nähnyt, jonkun niitä kai olen nähnyt, mutten mitään kymmeniä.
Parasta oli myös se, että oli paljon kavereita mukana keikalla, ihmisellä ei ole turhan monta ystävää, mutta hevimiehillä ystävyys on ikuista.
Jukka
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
