8 vuotta. perkele. On se ollut sitkeässä, mutta odotus on palkittu tiukalla paketilla rokändrollia, kyllä tahti on taattua heti alusta lähtien, Radio Rockin yritys puhkisoittaa Rock´n´Roll Train ei ole onnistunut kun tuo kyseinen ralli kestää sitä soittoa huomattavasti paremmin kuin joku kertakäyttö sonta, nykyajan tissiposket ei edes osaa ajatella että näin rockin levyn pystyy tekemään, nämä miehet tekevät sen edelleen tyylilleen uskollisina, täydellistä takomista.
Digipack on täydellinen kansineen, kuvineen, teksteineen. Tällaisesta paketista kannattaa ottaa mallia, näin fani palkitaan kunnolla, vaikka olisi kyllä saatava vinyyliversio tästäkin, niissä levyissä oli kunnolliset taidekannet ja isot kuvat.
"ei ne oo muuttunu mihinkään. ei sitten Back in Blackin mitään hyviä levyjä tehneet..."
Ei kaiken tarvitsekaan muuttua, helevetin pässit. Eikö jo riitä kun sademetsät on poltettu ja raiskattu, napajäätiköt saatu sulamaan saatana! Vieläkö maailman tiukimman rock bändin pitäisi alkaa vetää jotain uutta ja erikoista? Ette sitten ole taulapäät kuulleet siilipuolustus ajattelusta? Siinä missä on hyvä, tai jopa paras kannattaa kyllä pysyä! Keskittyä olennaiseen ja antaa ulkomaailman pelleillä ja hieroa kättään.
Tässä levyllä on myös rajuja blues juttuja, armoton biitti, millintarkkaa lyömistä ja louhintaa, Brian Johnson kiekuu edelleen kuin jalka puristimeen jääneenä, minä odotin juuri tätä, minut on palkittu!
Nyt kun vielä bändi tulisi Suomeen keikalle että pääsisi huutamaan suolensa pihalle, sitä minä toivon ja minä jaksan odottaa...
Black Ice: parasta rokkia, AC/DC vetää kympillä ja jo muutamalla kuuntelulla jää mieleen Rock´n´Roll Trainin lisäksi, Big Jack, War Machine, Decibel(todella raju blues runttaus), She Likes Rock´n´Roll, Rocking All the Way ja nimibiisi Black Ice.
Ei tässä ole mitään valittamista, tämä on täydellinen rock´n´roll levy.
Kiitämme: Black Ice täytti kaikki odotukset, äärimmäisen kova levy.
Moitimme: 8 vuotta oli aika pitkä aika odotella, mutta ei siitä voi moittia kuin vain ihan kevyesti.
maanantai 20. lokakuuta 2008
lauantai 11. lokakuuta 2008
Levyarvio/ Metallica:Death Magnetic
Mistä sitä aloittaisi? Kun ei tiedä mihin lopettaisikaan?
Metallin jättiläinen on lopultakin vuosien tauon jälkeen saanut levyn valmiiksi, levyn joka on kirvoittanut vaikka minkälaista tekstiä eri puolilta maailmaa, varma merkki siitä että musiikki on herättänyt tunteita ja mikä merkillepantavaa, bändi on vähän isompi kuin mikään muu tässä metalliskenessä ja sekös joitakin vituttaa.
Hifi niiloille on muuten tässä blogissa varattu vain tämä yksi asia: hypätkää homot voltti, saatanan hierojat, teitä odottaa sama täällä päin Suomea kuin Marko Björsiä aikanaan Jyväskylän Asemakadulla, 50 metriä kävelyä ja pahviin.
Jos joku asia jaksaa minua hämmästyttää niin se on kerrasta toiseen tapahtuva ilmiö, sama kuin pörssissä, joku menee paniikkiin kaikki menee paniikkiin, joku haluaa haukkua levyn, kaikki haluaa haukkua levyn. Yleisen mielipiteen muokkaaminen oman mielensä mukaiseksi on alhaisimman elämän muoto jota nämä ameebat harrastavat hyvin mielellään, muuhun he eivät pysty.
Metallica aloittaa tappamisen biisillä That Was Just Your Life, biisi joka ei heti auennut ollenkaan, kunnes noin sadannen kuuntelun jälkeen aloin päästä asiassa eteenpäin, olin soittanut biisiä liian hiljaa, väänsin perkele hanan kaakkoon ja silloin sen kauneus löytyi. Aloitusraitana erinomainen veto, pieksäminen alkaa näin, Kuolema vetää puoleensa heti, levyn kansia selatessaan voi aistia tuon raivon jota eivät nykybändit voi koskaan saavuttaa, nykyhevi ja metalli on pelkkää runkkausta vasemmalla kädellä, Metallica on oikeaa heviä ja metallia, tämä biisi todistaa sen kevyesti.
The End of the Line on vielä astetta vaikeampi biisi aluksi, mutta sen hienous alkaa noin 10 sekunnin kohdalla jolloin sahaava komppi syöksyy eetteriin, riffi on yksinkertainen, mutta se on monasti kovin kaunista, helvetin hyvä groovi biisi ja Hetfieldin laulu on yksinkertaisesti tikissään, ukko vetää ihan parastaan.
Broken, Beat and Scarred oli levyn ensimmäinen juttu joka aukesi nopeasti, hakkaava komppi ja kierosti koukuttava riffi alkavat heti viedä miestä, todella hienoja kuvioita ja biisin sanat ovat silkkaa timanttia, Hetfield on tullut takaisin voimalla, ...."show your scars..." repikää siitä.
The Day That Never Comes on mielestäni levyn hienoimpia biisejä, sen eeppinen alku ja sanat ovat nerokkaat, alku on jopa melkein liian kaunis, minä en meinaa kestää tuollaista kitaraa, se särkee sisältä ja soi kovin haikeasti, sanat ovat uskomattoman hienot ja lopun mättö on uskomaton, se on suoraa turpaanvetoa, korkealta ja sinne missä sattuu. Tämä on klassikko syntyessään. Tuplakitarat lopussa ovat todella hienon kuulloisia, paksu ja raskas sointi ja perinteinen soolo päällä. Tällä levyllä myös bassot ovat kuultavissa, kunnon möyrintää, todella heviä.
All Nightmare Long on levyn parasta antia, Ulrich antaa lyhyitä iskuja ja homma lähtee alusta alkaen korkeaan lentoon, biisin nimi on näppärä sanaleikki. "hunt you down with no mercy" se kuvatkoon tämän todella kovan biisin olemusta, sitä se juurikin on.
Cyanide oli eka biisi jonka kuulin näistä uusista, se on perinteisempää Metallicaa, erinomaisen hyvä riffi ja Hetfield vetää taas aivan parastaan. On se kova jätkä.
"Suicide, I´ve already died.." tässä on myös hienoa basson jyrinää, Trujillo on aika epeli.
Kun näin levyn takakannessa nimen Unforgiven III, ajattelin ensin että ei vittu eikö tästä päästä yli ikinä, mutta tietäen Hetfieldin taustat ja entisen elämän olin varma että biisi on herkkä, sitä se onkin, alku muistuttaa etäisesti jostain Sergio Leonen länkkärin musasta, jotenkin Morriconen kaikuja. Laulun sanat ovat melkoisen hienot ja itse biisi on riittävän jäntevä tähän levyyn, How can I be lost, if I got nowhere to go?" kunpa osaisi itse joskus sanoa jotain noin hienosti.
The Judas Kiss on sitten levyn kurko, kukkojen kukko joka todellakin mättää bensaa tuleen, outo riffi joka paljastuu myöhemmin täydelliseksi tähän biisiin, itse asiassa tässä biisissä on niitä riffejä useampiakin, kaikki vaiheet kolahtavat ihan kympillä tauluun, tämä on sitä Metallicaa jota minä ainakin haluan ehdottomasti kuulla livenä, ehkäpä se ensi kesänä vielä onnistuukin... " Bow down, sell your soul to me, I will set you free, pacify your demons.." pikkusen kolisee.
Suicide&Redemption on levyn ehdottomasti vaikein pala aluksi, instrumentaali joka on pitkä ja monivaiheinen, erittäin vaikea hahmottaa ensimmäisellä kerralla millään lailla, voimakas alku ja seesteinen keskiosa, loppu on silkkaa ruhjomista. Minä en ole eläessäni kovin montaa hyvää instrumentaalia kuullut, Call Of The Ktulu on tähän mennessä paras, Viikatteen Routaisten Peltojen Pehtoorit on toiseksi paras. Tämä on jossain siellä, biisissä on paljon todella hienoja kohtia, Hammett kitaroi nätisti ja jos yhdellä sanalla pitää luonnehtia niin se voisi olla ilmava.
tai proge.
My Apocalypse päättää Kuoleman Vetovoiman, täydellinen lopetus, suoraa mättöä, tässä kohtaa pitää olla volumet ihan tapissa, tätä ei kannata kuunnella ollenkaan hiljaa.
Metallica on päivittänyt statuksensa nykypäivään, kohta kolmekymmentä vuotta toiminut metallin jättiläinen on takaisin pitkän talviunen jälkeen, tämän levyn kuunteluun menee seuraava vuosi kevyesti, katsotaan sitten kestääkö tämä levy aikaa kuten aiemmat ovat tehneet, minä olen omalta osaltani vakuuttunut siitä että tätä jaksaa kuunnella, mutta enhän minä olekaan tehnyt sitä kuin tämän bändin eka levystä lähtien. vasta. joten mitä vittua minä tästä voisinkaan tietää mitä nykypäivän paskahousut tietävät, vitun inisijät. Kasvattakaa lihaksianne kolmekymmentä vuotta ja tulkaa sitten keuhkoamaan, perkeleen narrit.
Metallisaurus käy katsomassa ainakin Mustaschin keikan, kaksi Kotiteollisuuden keikkaa ja sitten onkin meno Lontooseen Motörheadin keikalle, joten jotain tekstiä tänne alkaa tulla vähän tiuhempaan tästedes.
Lappeenranta arviot Death Magneticista:
Kiitämme: Metallicaa siitä että se on tehnyt aivan vitun kovan levyn.
Moitimme: kaikkia vitun hifi niiloja joilla ei ole koskaan ollut mitään oikea tunnetta musiikista elämässään, vain jotain saatanan särön hinkkausta, onnettomat runkut.
Metallin jättiläinen on lopultakin vuosien tauon jälkeen saanut levyn valmiiksi, levyn joka on kirvoittanut vaikka minkälaista tekstiä eri puolilta maailmaa, varma merkki siitä että musiikki on herättänyt tunteita ja mikä merkillepantavaa, bändi on vähän isompi kuin mikään muu tässä metalliskenessä ja sekös joitakin vituttaa.
Hifi niiloille on muuten tässä blogissa varattu vain tämä yksi asia: hypätkää homot voltti, saatanan hierojat, teitä odottaa sama täällä päin Suomea kuin Marko Björsiä aikanaan Jyväskylän Asemakadulla, 50 metriä kävelyä ja pahviin.
Jos joku asia jaksaa minua hämmästyttää niin se on kerrasta toiseen tapahtuva ilmiö, sama kuin pörssissä, joku menee paniikkiin kaikki menee paniikkiin, joku haluaa haukkua levyn, kaikki haluaa haukkua levyn. Yleisen mielipiteen muokkaaminen oman mielensä mukaiseksi on alhaisimman elämän muoto jota nämä ameebat harrastavat hyvin mielellään, muuhun he eivät pysty.
Metallica aloittaa tappamisen biisillä That Was Just Your Life, biisi joka ei heti auennut ollenkaan, kunnes noin sadannen kuuntelun jälkeen aloin päästä asiassa eteenpäin, olin soittanut biisiä liian hiljaa, väänsin perkele hanan kaakkoon ja silloin sen kauneus löytyi. Aloitusraitana erinomainen veto, pieksäminen alkaa näin, Kuolema vetää puoleensa heti, levyn kansia selatessaan voi aistia tuon raivon jota eivät nykybändit voi koskaan saavuttaa, nykyhevi ja metalli on pelkkää runkkausta vasemmalla kädellä, Metallica on oikeaa heviä ja metallia, tämä biisi todistaa sen kevyesti.
The End of the Line on vielä astetta vaikeampi biisi aluksi, mutta sen hienous alkaa noin 10 sekunnin kohdalla jolloin sahaava komppi syöksyy eetteriin, riffi on yksinkertainen, mutta se on monasti kovin kaunista, helvetin hyvä groovi biisi ja Hetfieldin laulu on yksinkertaisesti tikissään, ukko vetää ihan parastaan.
Broken, Beat and Scarred oli levyn ensimmäinen juttu joka aukesi nopeasti, hakkaava komppi ja kierosti koukuttava riffi alkavat heti viedä miestä, todella hienoja kuvioita ja biisin sanat ovat silkkaa timanttia, Hetfield on tullut takaisin voimalla, ...."show your scars..." repikää siitä.
The Day That Never Comes on mielestäni levyn hienoimpia biisejä, sen eeppinen alku ja sanat ovat nerokkaat, alku on jopa melkein liian kaunis, minä en meinaa kestää tuollaista kitaraa, se särkee sisältä ja soi kovin haikeasti, sanat ovat uskomattoman hienot ja lopun mättö on uskomaton, se on suoraa turpaanvetoa, korkealta ja sinne missä sattuu. Tämä on klassikko syntyessään. Tuplakitarat lopussa ovat todella hienon kuulloisia, paksu ja raskas sointi ja perinteinen soolo päällä. Tällä levyllä myös bassot ovat kuultavissa, kunnon möyrintää, todella heviä.
All Nightmare Long on levyn parasta antia, Ulrich antaa lyhyitä iskuja ja homma lähtee alusta alkaen korkeaan lentoon, biisin nimi on näppärä sanaleikki. "hunt you down with no mercy" se kuvatkoon tämän todella kovan biisin olemusta, sitä se juurikin on.
Cyanide oli eka biisi jonka kuulin näistä uusista, se on perinteisempää Metallicaa, erinomaisen hyvä riffi ja Hetfield vetää taas aivan parastaan. On se kova jätkä.
"Suicide, I´ve already died.." tässä on myös hienoa basson jyrinää, Trujillo on aika epeli.
Kun näin levyn takakannessa nimen Unforgiven III, ajattelin ensin että ei vittu eikö tästä päästä yli ikinä, mutta tietäen Hetfieldin taustat ja entisen elämän olin varma että biisi on herkkä, sitä se onkin, alku muistuttaa etäisesti jostain Sergio Leonen länkkärin musasta, jotenkin Morriconen kaikuja. Laulun sanat ovat melkoisen hienot ja itse biisi on riittävän jäntevä tähän levyyn, How can I be lost, if I got nowhere to go?" kunpa osaisi itse joskus sanoa jotain noin hienosti.
The Judas Kiss on sitten levyn kurko, kukkojen kukko joka todellakin mättää bensaa tuleen, outo riffi joka paljastuu myöhemmin täydelliseksi tähän biisiin, itse asiassa tässä biisissä on niitä riffejä useampiakin, kaikki vaiheet kolahtavat ihan kympillä tauluun, tämä on sitä Metallicaa jota minä ainakin haluan ehdottomasti kuulla livenä, ehkäpä se ensi kesänä vielä onnistuukin... " Bow down, sell your soul to me, I will set you free, pacify your demons.." pikkusen kolisee.
Suicide&Redemption on levyn ehdottomasti vaikein pala aluksi, instrumentaali joka on pitkä ja monivaiheinen, erittäin vaikea hahmottaa ensimmäisellä kerralla millään lailla, voimakas alku ja seesteinen keskiosa, loppu on silkkaa ruhjomista. Minä en ole eläessäni kovin montaa hyvää instrumentaalia kuullut, Call Of The Ktulu on tähän mennessä paras, Viikatteen Routaisten Peltojen Pehtoorit on toiseksi paras. Tämä on jossain siellä, biisissä on paljon todella hienoja kohtia, Hammett kitaroi nätisti ja jos yhdellä sanalla pitää luonnehtia niin se voisi olla ilmava.
tai proge.
My Apocalypse päättää Kuoleman Vetovoiman, täydellinen lopetus, suoraa mättöä, tässä kohtaa pitää olla volumet ihan tapissa, tätä ei kannata kuunnella ollenkaan hiljaa.
Metallica on päivittänyt statuksensa nykypäivään, kohta kolmekymmentä vuotta toiminut metallin jättiläinen on takaisin pitkän talviunen jälkeen, tämän levyn kuunteluun menee seuraava vuosi kevyesti, katsotaan sitten kestääkö tämä levy aikaa kuten aiemmat ovat tehneet, minä olen omalta osaltani vakuuttunut siitä että tätä jaksaa kuunnella, mutta enhän minä olekaan tehnyt sitä kuin tämän bändin eka levystä lähtien. vasta. joten mitä vittua minä tästä voisinkaan tietää mitä nykypäivän paskahousut tietävät, vitun inisijät. Kasvattakaa lihaksianne kolmekymmentä vuotta ja tulkaa sitten keuhkoamaan, perkeleen narrit.
Metallisaurus käy katsomassa ainakin Mustaschin keikan, kaksi Kotiteollisuuden keikkaa ja sitten onkin meno Lontooseen Motörheadin keikalle, joten jotain tekstiä tänne alkaa tulla vähän tiuhempaan tästedes.
Lappeenranta arviot Death Magneticista:
Kiitämme: Metallicaa siitä että se on tehnyt aivan vitun kovan levyn.
Moitimme: kaikkia vitun hifi niiloja joilla ei ole koskaan ollut mitään oikea tunnetta musiikista elämässään, vain jotain saatanan särön hinkkausta, onnettomat runkut.
tiistai 12. elokuuta 2008
Keikkaraportti: Iron Maiden Stadionilla 18.7.2008
Niin että miksi vasta nyt? ei oo kerenny. eikä oo irronnu.
Huippuluokan keikkamatka joka tapauksessa, kaikin puolin ja kaikkine olosuhteineen.
Iron Maidenin lämppärit nyt oli ihan lievästi sanottuna silkkaa kuraa, mutta itse bändi Eddie maskotteineen oli kyllä ihan kovassa lyönnissä, varsinkin Bruce Dickinson jolla oli kyllä aika käsittämätön pipo päässään välillä, lauloi ihan viimesen päälle, eikä vetänyt helpotuksia peliin.
Vanhoja hittejä jonossa, Iron Maiden, Heaven can wait, The Trooper(parasta!), Run to The Hills, Number of The Beast jne. varmasti kertoo mistä oli kyse. Rhime of the Ancient Mariner oli kyllä erityisen kova, samoin kuin Fear of The Dark.
Ei pysty tämän enempää kertomaan, se oli joka tapauksessa kovin Maiden keikka minkä olen nähnyt, jonkun niitä kai olen nähnyt, mutten mitään kymmeniä.
Parasta oli myös se, että oli paljon kavereita mukana keikalla, ihmisellä ei ole turhan monta ystävää, mutta hevimiehillä ystävyys on ikuista.
Jukka
Huippuluokan keikkamatka joka tapauksessa, kaikin puolin ja kaikkine olosuhteineen.
Iron Maidenin lämppärit nyt oli ihan lievästi sanottuna silkkaa kuraa, mutta itse bändi Eddie maskotteineen oli kyllä ihan kovassa lyönnissä, varsinkin Bruce Dickinson jolla oli kyllä aika käsittämätön pipo päässään välillä, lauloi ihan viimesen päälle, eikä vetänyt helpotuksia peliin.
Vanhoja hittejä jonossa, Iron Maiden, Heaven can wait, The Trooper(parasta!), Run to The Hills, Number of The Beast jne. varmasti kertoo mistä oli kyse. Rhime of the Ancient Mariner oli kyllä erityisen kova, samoin kuin Fear of The Dark.
Ei pysty tämän enempää kertomaan, se oli joka tapauksessa kovin Maiden keikka minkä olen nähnyt, jonkun niitä kai olen nähnyt, mutten mitään kymmeniä.
Parasta oli myös se, että oli paljon kavereita mukana keikalla, ihmisellä ei ole turhan monta ystävää, mutta hevimiehillä ystävyys on ikuista.
Jukka
torstai 17. heinäkuuta 2008
Levyarvio / MÖTLEY CRÜE: SAINTS OF LOS ANGELES
Rock´n´roll kliseiden alttarilla piehtaroivat rikkaat rentut aktivoituvat säännöllisin väliajoin. Kiertue, livelevy ja studio plätty vielä kaupan päälle.
Odotusarvo ei ollut mikään suuri tätä levyä tarkastellessa. Mötley Crüe ei ole koskaan merkinnyt minulle mitään korkean laadun määritettä. Tusina hardrockia korean ulkokuoren takaa, mutta nämä kajalia käyttävät vanhat herrat luotsasivat ulos ihan rullaavaa roketti rollia. Levy ei ole mikään tasavahva paketti, mutta sieltä kimpoilee joitakin tarttuvia kipaleita, jo levyn aloitus biisi on silleen tiukka, että se laittaa kuuntelemaan levyä hieman tarkemmin.
Näiden muutamien yksittäisten kelvollisten biisien joukkoon mahtuu sitten sitä jonnin joutavaa rypistelyä. En tiedä olisiko kuitenkin parempi, että kyseiset muusikot keskittyisivät enemmän siihen minkä parhaiten osaavat eli rokkikukkoiluun….niin en tiedä, sillä ei tämä nyt mikään lahkeita lepattamaan saava tuotos ole. Tämä levy kyllä toimii kuin tauti, ihmisille jotka tykkäävät yleensä tämän tyyppisestä rokkaamisesta. Itseäni ei se kauheasti lämmitä tai saa vibaa punttiin, mutta taustalla ehkä joskus soi, kun ajelee autolla ja pitää miettiä kuinka maailman pelastaisin. Silloin ei saa soida mitään sellaista joka vie huomiokyvyn musiikkiin.
Kiitämme: Yrityksestä
Moitimme: Kuitenkin vähän väsähtänyttä yleisilmettä
Jone
Odotusarvo ei ollut mikään suuri tätä levyä tarkastellessa. Mötley Crüe ei ole koskaan merkinnyt minulle mitään korkean laadun määritettä. Tusina hardrockia korean ulkokuoren takaa, mutta nämä kajalia käyttävät vanhat herrat luotsasivat ulos ihan rullaavaa roketti rollia. Levy ei ole mikään tasavahva paketti, mutta sieltä kimpoilee joitakin tarttuvia kipaleita, jo levyn aloitus biisi on silleen tiukka, että se laittaa kuuntelemaan levyä hieman tarkemmin.
Näiden muutamien yksittäisten kelvollisten biisien joukkoon mahtuu sitten sitä jonnin joutavaa rypistelyä. En tiedä olisiko kuitenkin parempi, että kyseiset muusikot keskittyisivät enemmän siihen minkä parhaiten osaavat eli rokkikukkoiluun….niin en tiedä, sillä ei tämä nyt mikään lahkeita lepattamaan saava tuotos ole. Tämä levy kyllä toimii kuin tauti, ihmisille jotka tykkäävät yleensä tämän tyyppisestä rokkaamisesta. Itseäni ei se kauheasti lämmitä tai saa vibaa punttiin, mutta taustalla ehkä joskus soi, kun ajelee autolla ja pitää miettiä kuinka maailman pelastaisin. Silloin ei saa soida mitään sellaista joka vie huomiokyvyn musiikkiin.
Kiitämme: Yrityksestä
Moitimme: Kuitenkin vähän väsähtänyttä yleisilmettä
Jone
Levyarvio / CAVALERA CONSPIRACY: INFLIKTED
Kirves on pudonnut ja vuosikausia kestänyt puhumattomuus sekä vihanpito on työnnetty ainakin hetkeksi syrjään. Metallipiireissä kova uutinen on se, että Max ja Igor Cavalera ovat yhdistäneet voimansa ja saaneet aikaan levyllisen musiikkia.
Sepulturan Roots ja Chaos A.D. levyt painivat jo aikoinaan omassa luokassaan, veljesten ennakkoluuloton lähestyminen thrashiin ja hardcoreen luo tällekin levylle oivan pohjan.
Eka biisi Inflikted ottaa tiukan otteen kuulijasta, eikä se ote herpaannu missään vaiheessa.
Tämä levy on aggressiota ja vihaa alusta loppuun, hengähtää kerkeää vasta kun levy on loppunut. Hyvä tehokeino biiseihin on taustakitaran pintaan nostaminen, ei kovin tyypillistä tämän tyylin musassa, mutta toimii älyttömän hyvin.
Kaikki ylimääräinen kilkuttelu ja intiaanihoilailu on jätetty pois, mikä yleensä on ollut yhtenä osana Maxin levyissä. Igor soittaa aivan helvetin tiukasti ja vähäeleisesti rumpujaan. Juu juu tiukasti hän aina soittaa, mutta ei niinkään näin minimaalisesti kikkaillen. Levy on täyttä tavaraa alusta loppuun eikä tästä minun mielestä löydy mitään heikkoa kohtaa ja tämä tuntuu yhtä hyvältä, kun kunnon tappelu taksijonossa.
Voi kyllä suositella kaikille.
Kiitämme: päätä seinään asennetta
Moitimme:
Jone
Sepulturan Roots ja Chaos A.D. levyt painivat jo aikoinaan omassa luokassaan, veljesten ennakkoluuloton lähestyminen thrashiin ja hardcoreen luo tällekin levylle oivan pohjan.
Eka biisi Inflikted ottaa tiukan otteen kuulijasta, eikä se ote herpaannu missään vaiheessa.
Tämä levy on aggressiota ja vihaa alusta loppuun, hengähtää kerkeää vasta kun levy on loppunut. Hyvä tehokeino biiseihin on taustakitaran pintaan nostaminen, ei kovin tyypillistä tämän tyylin musassa, mutta toimii älyttömän hyvin.
Kaikki ylimääräinen kilkuttelu ja intiaanihoilailu on jätetty pois, mikä yleensä on ollut yhtenä osana Maxin levyissä. Igor soittaa aivan helvetin tiukasti ja vähäeleisesti rumpujaan. Juu juu tiukasti hän aina soittaa, mutta ei niinkään näin minimaalisesti kikkaillen. Levy on täyttä tavaraa alusta loppuun eikä tästä minun mielestä löydy mitään heikkoa kohtaa ja tämä tuntuu yhtä hyvältä, kun kunnon tappelu taksijonossa.
Voi kyllä suositella kaikille.
Kiitämme: päätä seinään asennetta
Moitimme:
Jone
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
