Tämä sitten onkin Calabresen uusin tuotos, vuodelta 2007 oleva Kiertävä Vampyyrishow, tämä on ehkä vähän parempi soundeiltaan kuin aiempi, mutta samaa biisiä tässäkin soitetaan tyyliin: Death Eternal, Vampires Don´t Exist, Voices of The Dead Your Ghost jne.
Biisejä on kaikkiaan 12 kuten edellisessäkin, mutta viimeinen on tässäkin 14 ja puolen minuutin pituinen horror show, loppu on kuin jotain piilobiisi juttua.
Tämä on itseasiassa ihan helvetin hyvä levy, näihin pitää olla tietty mielentila kuunnellessa, volumet tappiin ja antaa äijien hakata soittimiaan, kovin vapauttavaa.
Jollain kohtaa bändistä tulee mieleen jotkut Offspring tyyliset jutut, laulaja kuullostaa joskus aika samalta, mutta tämä on silti oman tyylisensä juttu.
Voisi tätä kai sanoa jotenkin ehkä sellaiseksi Misfits tyyliseksi hommaksi myös, tämä on vain parempaa kamaa kuin Misfits joka on aika vitun tylsä suurimman osan ajasta.
Death Eternal aloittaa levyn aika rapeasti, kunnollista huutoa koko ralli läpeensä. Hyvin osuu kulmaan ja ihan kuin biisi loppua kohti kirisi vähän tempoaan, voin tietysti kuvitella koko jutun, mutta siltä se hetkittäin kuullostaa.
Voices of The Dead on sitten vähän loivempi tempoltaan, mutta vain vähän, hyvä ellei täydellinen kertsi, tämä oli ensimmäinen tämän bändin biisi jonka kuulin koskaan, iski heti täysillä. Tämän voit kuunnella Calabresen myspace sivulla olevassa playerissa.
Vampires Don´t Exist on sama biisi kuin edellinen, oikeastaan sen jatkumo, helvetin hyvä kertsi ja jollottava huuto maustettuna helvetin levottomalla kitarariffillä viekoittelee kääntämään volume nuppia vieläkin enemmän nurin, siis kohti väli-ilmansuuntaa nimeltään Kaakko(Kaarle Viikate on tuon suunnan miehiä siis)
Inside This Coffin kertoo siis jotain arkun sisällä olemisesta, räkäisesti vedellään ja huuto jatkuu edelleen, Night In The Lonesome October alkaa jollain vampyyrin naurulla ja ukonilmalla, sen jälkeen tulee tikkaava riffi, rumpali antaa virvelille kyytiä, mahtava biitti, tästä biisistä pidän erityisesti.
Come Alive muistuttaa jostain 70-luvun lopun punk jutusta, en vain muista mistä, paremmin nämä silti soittaa, mutta tämä on hey huutoineen jotain sellaista vanhempaa ja loppuu muuten just tyyliä kunnioittaen, aivan yllättäen.
Children of the Night on huomattavasti Calabresemaisempi veto, woooooowwwooooooooooooo huutoa tulee ihan vitusti, mutta se käy kyllä minulle.
Saturday Night of the Living Deadin kautta kuljetaan levy loppuun verenmakuisissa tunnelmissa, levy on oikein mainio kaveri tällaisen paskatalven nujertamisessa, tätä kuunnellessa aika rientää.
Levyt muuten löytyivät Music Hunterin kautta, (Vesku ei turhaan liikettä kehunut) muut liikkeet eivät tätä bändiä paljon tunteneet, joten onneksi on kunnon liikkeitä mitkä hommaavat ihan mitä haluat ja ihan kohtuuhintaan, eivät nämkään maksaneet kuin sen normin 18 ekee kipale ja postikuluja ei päälle tullut yhtään, se on asiakaspalvelua se.
Bobby, Jimmy ja Davey Calabrese heittävät lepakot ja veret naamallesi, hymyssä suin.
Jukka
lauantai 19. tammikuuta 2008
Levyarvio/Calabrese: 13 Hallowe´ens
Calabrese oli vielä joku viikko sitten minulle täysin tuntematon bändi, maispeissin kautta törmäsin tähän tyylilajiin, Tiger Army on lajin huippu, mutta Calabrese soittaa vähän erityylistä kamaa, ehkä sitä voisi kutsua nimellä vampyyripunk, suoraa huutoa on enemmän ja vampyyrileffat ovat läsnä koko ajan.
Tämä levy on vuodelta 2004, avausraita Zombie I kertoo heti mistä on kyse, melko suoraa rytkytystä, hyvä kertsi joka koukuttaa ihan mukavasti.
Tämä ei siis ole mitään hc punkkia, jenkit ei ole minusta koskaan edes tienneet mitä hc punk on , niillä on aina hyviä stemmoja, vähän niinkuin Ramones tyyliin.
Calabrese soittaa tällä levyllä 13 biisiä, mm. Resurrection, Death of Me, One of Us, Midnight Spookshow, Crizila jne.
Jos tykkäät suorasta rytkeestä, tämä voisi olla levy sinulle.
Jukka
p.s. Calabresen levyjen nimet ovat aina fanikilpailun voittajan keksintöä, aika hyvä tapa ottaa porukkaa mukaan hommaan tämäkin.
Tämä levy on vuodelta 2004, avausraita Zombie I kertoo heti mistä on kyse, melko suoraa rytkytystä, hyvä kertsi joka koukuttaa ihan mukavasti.
Tämä ei siis ole mitään hc punkkia, jenkit ei ole minusta koskaan edes tienneet mitä hc punk on , niillä on aina hyviä stemmoja, vähän niinkuin Ramones tyyliin.
Calabrese soittaa tällä levyllä 13 biisiä, mm. Resurrection, Death of Me, One of Us, Midnight Spookshow, Crizila jne.
Jos tykkäät suorasta rytkeestä, tämä voisi olla levy sinulle.
Jukka
p.s. Calabresen levyjen nimet ovat aina fanikilpailun voittajan keksintöä, aika hyvä tapa ottaa porukkaa mukaan hommaan tämäkin.
tiistai 8. tammikuuta 2008
Klassikot: AC/DC:Highway to Hell(1979)
En minä tiedä kuka perkele näitä "digitally remastered" pahvikantisia versioita markkinoille syytää, toivottavasti maksavat artistille rojaltit, vituttaisi jos tämäkin on joidenkin koijarien virittelyä á la "keräämme rahaa Talvisodan veteraaneille" perkeleen paskaläjät, jos tavataan niin turpaan tulee, huijasitte ihmisiltä rahaa ja tämän maan haistapaskan oikeuslaitos vain toteaa ettei voi mitään, laki on tämmöinen... suksikoot vittuun koko lössi.
Tämä olkoon sopiva esipuhe kaikkien aikojen rock´n´roll levylle, AC/DC:n musiikki on vaikuttanut näin haitallisesti minuunkin, kuten miljooniin muihin ihmisiin kautta tämän ruton ja paskan täyttämän maapallon, pallon joka kaipaa kunnon rokkia.
Kyllä muistan selvästi senkin kun aikanaan tätäkin levyä jollekin nutturapäälle näytti niin hyvä ettei valkosipuli seppelettä näyttäneet, Saatanan työtä!!! no mitäs muutakaan!
Avausraita ja sen tapporiffi, metronomintarkka takova rumpubiitti, Bon Scottin kiekuminen, tämä on täydellinen rockbiisi, sen sanoma on I´m on The Highway to Hell, sinne tämä koko tämän ruttoisen klimpin koko väki tuleekin päätymään, se helvetti vain tehdään ihan itse tänne maan päälle.
On vaikea pistää tästä paremmaksi, toisena biisinä tulee Girls Got Rhythm, Bon Scott riekkuu hulluna, se mies osasi tämän homman, ihan kurkojen kurko koko jätkä, hirveä äijä dokaamaan, mutta viimeiset 50 ryypyä oli ehdottomasti liikaa.
Walk All Over You, Beating Around the Bush, Shot Down in Flames, Get it Hot, If You Want Blood(You´ve Got It), Love Hungry Man, Night Prowler...
Tiukin veto on kuitenkin tällä levyllä Touch Too Much, jonka ehdottomasti mieleenpainunein kuuntelukokemus minulle tulee kaukaa aikojen takaa Saksan mailta, tulipa kerran elämässä oltua sellaisessa klubissa jossa soitettiin LUJAA, dj oli päättänyt pöläyttää ylähyllyt puhtaaksi, puolen seinän kokoisesta PA:sta jyrähti biisi käyntiin ja muistan vain sen että voi perse että sattuu päähään, mutta olihan jonkun verran otetta toiminnassa, äänenpaine oli varmaan yli 110dB:a, hirveä ryske, jäi sitten soimaan seuraavaksi pariksi viikoksi korviin, sen suhinan ja vinkunan lisäksi.
Touch Too Much on täydellinen pään seinään hakkausbiisi, (volume kaakkoon), siinä on kieroakin kierompi biitti joka alkaa imeä äijää ja akkaa mukaan salakavalasti, viekoittelee viimeisetkin voimanrippeet hullun loikkaan joka nollaa vitutuskäyrän, kannattaa kokeilla, voi voittaa jopa parin tunnin pimeässä huoneessa olon... anna sen pään heilua perkele!!!!!!
Tätä levyä on kehuttu siitä lähtien kun se ilmestyi, minä en muista ihan tarkalleen milloin tämä eka kerran oli käsissä, mutta sen jälkeen se on ollut aina nurkilla, useita versioita siitä on hyllyssä tänäänkin, mutta ei tätä ilman selviäkään. AC/DC soittaa niin tarkkaan, se on täydellistä rytmiä, maailman hienoimpia riffejä ja Bon Scott oli kyllä ihan paras, eli täydellisen rock elämän, mutta todellisuudessa mies oli äärimmäisen humaani tyyppi, todella ystävällinen niille jotka kohtelivat häntä kuten kuuluukin, mutta jos oli tarkoitus hakea ongelmia tyyliin If You Want Blood, You´ve Got It, Bon ei epäröinyt päästää pataan äijää kuin äijää.
Sen lisäksi että on pakko omistaa tämä levy, on syytä myös lukea AC/DC:Maximum Rock´n´roll kirja, siinä kerrotaan paljon lisää siitä millainen mies Bon Scott oli, miten suuren tyhjyyden mies lähdettyään jätti, bändi oli syvällä kyykyssä, mutta nousi vielä Back In Black levyllä hurjiin korkeuksiin, mutta sen jälkeen ei ikinä ole päässyt lähellekään tämän levyn tappotahtia, tämä levy ei anna hetken rauhaa, se vie edelleen mukanaan ja asetti aikanaan riman oikeaan korkeuteen kaikille muille, repikää tästä.
Ronald Belford "Bon" Scott 9.7.1946 - 19.2.1980
Tämä olkoon sopiva esipuhe kaikkien aikojen rock´n´roll levylle, AC/DC:n musiikki on vaikuttanut näin haitallisesti minuunkin, kuten miljooniin muihin ihmisiin kautta tämän ruton ja paskan täyttämän maapallon, pallon joka kaipaa kunnon rokkia.
Kyllä muistan selvästi senkin kun aikanaan tätäkin levyä jollekin nutturapäälle näytti niin hyvä ettei valkosipuli seppelettä näyttäneet, Saatanan työtä!!! no mitäs muutakaan!
Avausraita ja sen tapporiffi, metronomintarkka takova rumpubiitti, Bon Scottin kiekuminen, tämä on täydellinen rockbiisi, sen sanoma on I´m on The Highway to Hell, sinne tämä koko tämän ruttoisen klimpin koko väki tuleekin päätymään, se helvetti vain tehdään ihan itse tänne maan päälle.
On vaikea pistää tästä paremmaksi, toisena biisinä tulee Girls Got Rhythm, Bon Scott riekkuu hulluna, se mies osasi tämän homman, ihan kurkojen kurko koko jätkä, hirveä äijä dokaamaan, mutta viimeiset 50 ryypyä oli ehdottomasti liikaa.
Walk All Over You, Beating Around the Bush, Shot Down in Flames, Get it Hot, If You Want Blood(You´ve Got It), Love Hungry Man, Night Prowler...
Tiukin veto on kuitenkin tällä levyllä Touch Too Much, jonka ehdottomasti mieleenpainunein kuuntelukokemus minulle tulee kaukaa aikojen takaa Saksan mailta, tulipa kerran elämässä oltua sellaisessa klubissa jossa soitettiin LUJAA, dj oli päättänyt pöläyttää ylähyllyt puhtaaksi, puolen seinän kokoisesta PA:sta jyrähti biisi käyntiin ja muistan vain sen että voi perse että sattuu päähään, mutta olihan jonkun verran otetta toiminnassa, äänenpaine oli varmaan yli 110dB:a, hirveä ryske, jäi sitten soimaan seuraavaksi pariksi viikoksi korviin, sen suhinan ja vinkunan lisäksi.
Touch Too Much on täydellinen pään seinään hakkausbiisi, (volume kaakkoon), siinä on kieroakin kierompi biitti joka alkaa imeä äijää ja akkaa mukaan salakavalasti, viekoittelee viimeisetkin voimanrippeet hullun loikkaan joka nollaa vitutuskäyrän, kannattaa kokeilla, voi voittaa jopa parin tunnin pimeässä huoneessa olon... anna sen pään heilua perkele!!!!!!
Tätä levyä on kehuttu siitä lähtien kun se ilmestyi, minä en muista ihan tarkalleen milloin tämä eka kerran oli käsissä, mutta sen jälkeen se on ollut aina nurkilla, useita versioita siitä on hyllyssä tänäänkin, mutta ei tätä ilman selviäkään. AC/DC soittaa niin tarkkaan, se on täydellistä rytmiä, maailman hienoimpia riffejä ja Bon Scott oli kyllä ihan paras, eli täydellisen rock elämän, mutta todellisuudessa mies oli äärimmäisen humaani tyyppi, todella ystävällinen niille jotka kohtelivat häntä kuten kuuluukin, mutta jos oli tarkoitus hakea ongelmia tyyliin If You Want Blood, You´ve Got It, Bon ei epäröinyt päästää pataan äijää kuin äijää.
Sen lisäksi että on pakko omistaa tämä levy, on syytä myös lukea AC/DC:Maximum Rock´n´roll kirja, siinä kerrotaan paljon lisää siitä millainen mies Bon Scott oli, miten suuren tyhjyyden mies lähdettyään jätti, bändi oli syvällä kyykyssä, mutta nousi vielä Back In Black levyllä hurjiin korkeuksiin, mutta sen jälkeen ei ikinä ole päässyt lähellekään tämän levyn tappotahtia, tämä levy ei anna hetken rauhaa, se vie edelleen mukanaan ja asetti aikanaan riman oikeaan korkeuteen kaikille muille, repikää tästä.
Ronald Belford "Bon" Scott 9.7.1946 - 19.2.1980
keskiviikko 26. joulukuuta 2007
Parhaat levyt 2007
Kuten kaikki itseään vähänkään kunnioittavat nettijulkaisut, myös Metallisaurus keikalla julkaisee universumin ainoan oikean top 3 levyt listan, kaikki muut listat ovat täyttä paskaa, tämän listan läpikäymällä viisastut, tulet onnellisemmaksi ja saat ensi vuonna enemmän kunnioitusta kanssaihmisiltäsi, olet päässyt viisauden ytimeen.
Musiikki itsessään on eräs elämää ylläpitäviä voimia, perustavaa laatua oleva ilon ja voiman lähde, jonka kuuntelu täytyy tuntua jossain, musiikki elämässä ei saa olla jotain hissimusiikkia tai taustahälyä, se on paletin kaikki värit, mauste joka täydentää makunautinnon.
Kiitos näille jätkille jotka ovat tänne kanssani kirjoitelleet, ensi vuonna jatketaan kahta kauheammalla linjalla ja kaikkien on syytä muistaa, että musiikki on parasta nautittuna paikan päällä, eli keikoilla nähdään.
Jukka
Metallisaurus keikalla top 3 levyt 2007:
Jukka:
1. CMX: Talvikuningas
2. The Machete:Untrue
3. Motörhead:Kiss of Death
Vesa:
1. Mokoma:Luihin ja Ytimiin
2. Nightwish:Dark Passion Play
3. Ted Nugent:Love Grenade
Jyke:
1. Serj Tankian:Elect The Dead
2. Mokoma:Luihin ja Ytimiin
3. Nightwish:Dark Passion Play
Jone:
1. Dark Tranquillity: Fiction
2.Grinderman: Grinderman
3. Tiger Army: Music From Regions Beyond
Musiikki itsessään on eräs elämää ylläpitäviä voimia, perustavaa laatua oleva ilon ja voiman lähde, jonka kuuntelu täytyy tuntua jossain, musiikki elämässä ei saa olla jotain hissimusiikkia tai taustahälyä, se on paletin kaikki värit, mauste joka täydentää makunautinnon.
Kiitos näille jätkille jotka ovat tänne kanssani kirjoitelleet, ensi vuonna jatketaan kahta kauheammalla linjalla ja kaikkien on syytä muistaa, että musiikki on parasta nautittuna paikan päällä, eli keikoilla nähdään.
Jukka
Metallisaurus keikalla top 3 levyt 2007:
Jukka:
1. CMX: Talvikuningas
2. The Machete:Untrue
3. Motörhead:Kiss of Death
Vesa:
1. Mokoma:Luihin ja Ytimiin
2. Nightwish:Dark Passion Play
3. Ted Nugent:Love Grenade
Jyke:
1. Serj Tankian:Elect The Dead
2. Mokoma:Luihin ja Ytimiin
3. Nightwish:Dark Passion Play
Jone:
1. Dark Tranquillity: Fiction
2.Grinderman: Grinderman
3. Tiger Army: Music From Regions Beyond
maanantai 24. joulukuuta 2007
Levyarvio/ PMMP:Puuhevonen
Ostinpa lapselleni mainion levyn, PMMP tyttöjen värkkäämän lastenlauluista koostuvan lätyn. Hieman ensin jännitti, että mitäpä tuutista tulee, yleensä kun rokkarit tai popparit rupeaa tekemään lastenmusiikkia, ei siitä kummosta tule ja se on yleensä karmeeta kuunneltavaa.
Yleinen fraasi mitä kuulee, kun on lapsille suunnatusta viihteestä kyse, ”tässä ei aliarvioida lasta”.
”Ei aliarvioida lasta” on yksi käsittämättömimmistä käsitteistä, mitä olemassa on. Lapsen, sen 2-6 vuotiaan taaperoisen täytyisi jo siinä iässä olla hyvinkin sivistynyt ja kulttuurisesti orientoitunut yksilö, joka ei niistä ”ärsyttävistä lasten renkutuksista” välitä.
Se on vaan se ikävä tosiasia, niin kuin aurinko aamulla nousee ja illalla laskee, että lapset vaan tykkää niistä jo hyvinkin kuluneista ja jokseenkin ärsyttävistä renkutuksista. Tämä levy jos mikä on oikein mainio lastenlevy ja osoitus siitä, että löytyy vielä jostakin ymmärrystä lapsia kohtaan. Levyllä on ne kaikki tutut biisit joita tarhassa ja kerhoissa hampaattomina hoilattiin eli laulettiin. Se mikä mielestäni on hatun noston arvoista on se, että levyä ei ole tehty kieli poskessa, vaan tiukalla ammattiotteella ja ammattiylpeydellä.
Biisit on sovitettu hyvin ja ne toimii myös lastenkin mielestä. Levyä tehdessä on lähestytty lapsia lapsina, eikä pikkuaikuisina joitten kanssa käydään syvällisiä keskusteluja ilmaston lämpenemisestä. Oma tyttäreni ainakin tuuttaa tätä levyä kotona ja automatkoilla. Sen minä hänelle suon ilomielin, sillä on tämä niin mainio lastenlevy, silloinhan on onnistunut lastenlevy, kun lapset tykkää ja tästä levystä varmasti tykkäävät.
Kiitämme: PMMP tyttöjä rohkeasta vedosta
Moitimme: aikuisia jotka ovat unohtaneet millaista on olla lapsi.
Jone
Yleinen fraasi mitä kuulee, kun on lapsille suunnatusta viihteestä kyse, ”tässä ei aliarvioida lasta”.
”Ei aliarvioida lasta” on yksi käsittämättömimmistä käsitteistä, mitä olemassa on. Lapsen, sen 2-6 vuotiaan taaperoisen täytyisi jo siinä iässä olla hyvinkin sivistynyt ja kulttuurisesti orientoitunut yksilö, joka ei niistä ”ärsyttävistä lasten renkutuksista” välitä.
Se on vaan se ikävä tosiasia, niin kuin aurinko aamulla nousee ja illalla laskee, että lapset vaan tykkää niistä jo hyvinkin kuluneista ja jokseenkin ärsyttävistä renkutuksista. Tämä levy jos mikä on oikein mainio lastenlevy ja osoitus siitä, että löytyy vielä jostakin ymmärrystä lapsia kohtaan. Levyllä on ne kaikki tutut biisit joita tarhassa ja kerhoissa hampaattomina hoilattiin eli laulettiin. Se mikä mielestäni on hatun noston arvoista on se, että levyä ei ole tehty kieli poskessa, vaan tiukalla ammattiotteella ja ammattiylpeydellä.
Biisit on sovitettu hyvin ja ne toimii myös lastenkin mielestä. Levyä tehdessä on lähestytty lapsia lapsina, eikä pikkuaikuisina joitten kanssa käydään syvällisiä keskusteluja ilmaston lämpenemisestä. Oma tyttäreni ainakin tuuttaa tätä levyä kotona ja automatkoilla. Sen minä hänelle suon ilomielin, sillä on tämä niin mainio lastenlevy, silloinhan on onnistunut lastenlevy, kun lapset tykkää ja tästä levystä varmasti tykkäävät.
Kiitämme: PMMP tyttöjä rohkeasta vedosta
Moitimme: aikuisia jotka ovat unohtaneet millaista on olla lapsi.
Jone
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
