Keikkaraportti: Mustasch w/Monsteriser Lutakko 15.10.2008

Rankkaa, rankkaa... armoton jyskytys päässä ja särky selässä tervehtii vanhaa paskaa heti keskiviikko aamusta lähtien, jossain vaiheessa aamulla Keskustasuomalaista lukiessa äjähtää mieleen että perkele! Tänään on keikkailta!!
Ei koske juurikaan enää, tiukkatahtinen työpäivä ja kiireesti kotiin.
Suihku. Kauneus unet.
Kello 19 herätys, iltapala, kourallinen lääkkeitä, minä en ole huomannut että joko minä nielen niitä kuin Gary Oldman Leonissa, se tempoo siinä päätään viehkosti, mutta se taisi käyttää stimulantteja...

Ajatukset kasaan, Monsteriser lämmittää tilan alkaen 21.30, parin vanhan liiton miehen kanssa ollaan paikalla heti klo 20 jälkeen, mutta aika rientää kuin siivillä, ainakin minulla sillä olen jälleen itseäni paremmassa seurassa.

Monsteriser aloittaa mätkeen, hemmetti miten hyvä lavasoundi, hetken epäilen että Miitri Aaltonen on multiploitunut, tarkistan tilanteen miksauspöydän takaa, mutta ei se mies siellä ole, jotenkin vain kuullosti siltä, täydellinen sointi, puhtaasti ja lujaa.

Biisit oli hyviä, Hynynen hakkaa rumpuja ihan saatanan kovaa, hyvä meininki lavalla, basisti soittaa melkein lattiasta luuttuaan, Fender roikkuu oikeasti tosi alhaalla, ihan Ramones meininkiä, Aaltonen on kova jätkä laulamaan. Kitaristilla on parhaat rock kukko elkeet, jätkät vetää hienosti, olen tyytyväinen, mutta yleisö katsoo kauempaa ja kiskoo kaljaa tuskassaan baarin verkkoaidan takana. Otan kuvia ja koetan olla häiritsemättä bändiä, minä ainakin ja vanhan liiton kaverini olemme sitä mieltä edelleenkin että Monsteriser on kova bändi.

Kevyt roudaus, Mustaschin kamat on lavalla valmiina, käännellään ne esiin ja eipä aikaakaan kun illan pääakti on valmiina tulemaan lavalle, minä sukellan pieneen tappavaan tilaan lavan eteen, varma tieto siitä että tämän jälkeen ollaan taas muutama päivä ihan hajalla ei tunnu haittaavan, ei se itse asiassa paljon sekuntia kauemmin viivy edes mielessä, sama juttu kyllä kaiken muunkin kanssa. Keskittyminen on koko ajan vaikeampaa kun alkaa dna koodi hajoamaan iän myötä.

My Disorder, Parasite, Bring Me Everyone, Double Nature, Black City olivat ainakin listalla, bändi vetää sellaisella otteella että se on sukat pois. Black Sabbath ja sen vaikutteet ovat selkeästi kuultavina, minä olen ihan liekeissä, sillä Sabbath on kaikki. Minä olen kaiken kuvaamisen keskellä hämmästynyt siitä miten armottoman kova bändi lavalla itse asiassa onkaan. Johannessen joka on väliaikainen kitaristi on hemmetinmoinen tiluttaja ja on saanut näköjään päävastuun sooloiluista, vaikka Gyllenhammar on niistä ennen vastannutkin. Laulaja/kitaristi Gyllenhammar on kovanluokan showmies, aktiin kuuluu hyvän sortin laulatushommat, valssin tanssiminen eturivin beiben kanssa, Jaloviinan kinuaminen lavalle ja kyllähän sitä lasi löytyykin. Jos Jaloviinaa ei löydy näiltä tonteilta niin jo on kumma!

Vaikeat valaistusolosuhteet saavat välillä olon melkoisen toivottomaksi, mutta jossain siellä ne kuvat vaan on, lisää paskaa housuun ja keskittyminen kohdalleen, loppuu se ruikuttaminen!
Basisti on helevetin pitkä äijä, sillä on tuuletin kuin Lemmyllä, mies on heti sankarini.

Rumpalista en näe juuri vilaustakaan, ei ole kovin julkisuuden ystävä tuo ukko, ei siitä yhtään kuvaa tullutkaan. Varmistan heti keikan alussa että basistista on kunnon kuvia, ne on monesti niin sivussa tai takana että on vaikea saada kunnon kuvaa, mutta nyt on tilanne toinen.

Välillä ei meinaa muistaa kuvata kun pitää heiluttaa päätä, ei se olekaan niin justiinsa, tärkeintä on se että tuntuu hyvälle. Ajatus siitä että en joskus ehkä pysty tekemään enää sitä mitä haluan kaikkoaa mielestä, kunnon rokki antaa ukoille ja akoille virtaa ihan rutosti lisää, uskokaa kun sanon.

Keikka on riittävän pitkä, olen ihan hajalla, mutta sisällä kuohuu, en pysty tuntemaan mitään kipuja, korvat soi ja siellä ne solut jotka ovat kuolemassa huutavat viimeistä infernaalista librettoaan, soikoon. Onpahan ainakin varma tieto että on vielä elossa kun sen kuulee.

Minä en ole juurikaan koskaan ajatellut montaa positiivista ajatusta Ruotsista tai ruotsalaisista, en pysty siihen vieläkään, mutta on sanottava totuuden nimessä että sen jälkeen kun löysin Raised Fistin ja näin sen keikalla ja nyt Mustaschin keikalla niin alan pitää heistä vähän enemmän, nämä ukot on tosi relaa porukkaa ja soittavat ihan armotonta rokkia, metallia kutsu sitä miksi haluat.

Olen kotona joskus klo 00.45, vaihdan tupakan ja keikan hajuiset vaatteet puhtaisiin ja sujahdan peiton alle, korvissasoikorvissasoikorvissasoikorvissasoi.... Bring me everyone!

Onneksi on Lutakko näin lähellä, paikka jossa kaikki kovat nimet ovat käyneet ja tulevat käymään jatkossakin, se on täydellistä ja se talo saa meistä kaikista irti parhaan mahdollisen suorituksen niin lavalla kuin sen reunallakin.
Minä elän.

Jukka

Levyarvio/ AC/DC:Black Ice

8 vuotta. perkele. On se ollut sitkeässä, mutta odotus on palkittu tiukalla paketilla rokändrollia, kyllä tahti on taattua heti alusta lähtien, Radio Rockin yritys puhkisoittaa Rock´n´Roll Train ei ole onnistunut kun tuo kyseinen ralli kestää sitä soittoa huomattavasti paremmin kuin joku kertakäyttö sonta, nykyajan tissiposket ei edes osaa ajatella että näin rockin levyn pystyy tekemään, nämä miehet tekevät sen edelleen tyylilleen uskollisina, täydellistä takomista.

Digipack on täydellinen kansineen, kuvineen, teksteineen. Tällaisesta paketista kannattaa ottaa mallia, näin fani palkitaan kunnolla, vaikka olisi kyllä saatava vinyyliversio tästäkin, niissä levyissä oli kunnolliset taidekannet ja isot kuvat.

"ei ne oo muuttunu mihinkään. ei sitten Back in Blackin mitään hyviä levyjä tehneet..."
Ei kaiken tarvitsekaan muuttua, helevetin pässit. Eikö jo riitä kun sademetsät on poltettu ja raiskattu, napajäätiköt saatu sulamaan saatana! Vieläkö maailman tiukimman rock bändin pitäisi alkaa vetää jotain uutta ja erikoista? Ette sitten ole taulapäät kuulleet siilipuolustus ajattelusta? Siinä missä on hyvä, tai jopa paras kannattaa kyllä pysyä! Keskittyä olennaiseen ja antaa ulkomaailman pelleillä ja hieroa kättään.

Tässä levyllä on myös rajuja blues juttuja, armoton biitti, millintarkkaa lyömistä ja louhintaa, Brian Johnson kiekuu edelleen kuin jalka puristimeen jääneenä, minä odotin juuri tätä, minut on palkittu!

Nyt kun vielä bändi tulisi Suomeen keikalle että pääsisi huutamaan suolensa pihalle, sitä minä toivon ja minä jaksan odottaa...

Black Ice: parasta rokkia, AC/DC vetää kympillä ja jo muutamalla kuuntelulla jää mieleen Rock´n´Roll Trainin lisäksi, Big Jack, War Machine, Decibel(todella raju blues runttaus), She Likes Rock´n´Roll, Rocking All the Way ja nimibiisi Black Ice.

Ei tässä ole mitään valittamista, tämä on täydellinen rock´n´roll levy.

Kiitämme: Black Ice täytti kaikki odotukset, äärimmäisen kova levy.

Moitimme: 8 vuotta oli aika pitkä aika odotella, mutta ei siitä voi moittia kuin vain ihan kevyesti.