sunnuntai 28. joulukuuta 2008

Keikkaraportti: Motörhead, Helsingin Jäähalli 16.12.2008

Jokunen litra on vettä joessa virrannut sitten ensi vierailun Helsingin Jäähallissa samoissa merkeissä, nimittäin Motörhead keikalla. 24.11.1981 ensimmäisen kerran näin kyseisen bändin livenä ja tällä samalla areenalla.
Outo tunne kun huomaa, että on elänyt jo jokusen vuoden ja aina samoissa hommissa vaan liikkeellä. Voiko sitä muulla tavalla elääkään?

Tällä kertaa en ollut yksin liikkeellä, tila-autossa oli peräti 6 miestä reissulla, joista kaksi näki Lemmyn ja kumppanit ensi kertaa livenä. Kaverillani oli mukana bassonsa, johon oli tavoitteena saada Kuninkaan nimmari, asiaa olivat järjestelleet useat ihmiset, mutta primus motor oli Pauli, joka on luvalla sanoen aivan mahtava jätkä, aina tapahtuu kun tämä kaveri on remmissä.

Sisäänpääsyrituaalin jälkeen paitakauppaan, jossa tuotteet olivat muuten kohtuuhintaisia, t-paidat parikymppiä, hupparit kolmekymppiä ja kaikki meni hetkessä, kiertueen viimeinen keikka ja varastot tyhjiksi.
Nopeat ostokset ja kohta soi puhelin että äkkiä jäälle, basso lähtee Kuninkaalle. Kiertueen roadmanager otti soittimen ja digipokkarin mukaansa ja jonkun ajan kuluttua tuli takaisin ja niin vain oli Rockenbackerissa se nimmari joka siinä kuuluu olla, sekä kamerassa kuva mestarista soitin sylissään. Kohtuullisen kovat kierrokset koneessa, hirveät tuuletukset ja kamera taskuun ettei vaan kuva katoa, jos tämän kuvan sössii jonnekin on varma että turpaanveto on taattu.

Jossain vaiheessa lavalle tulee Viikate ja kuten kaikki alan miehet tietävät, Viikatteen Kaarle on Motörhead miehiä viimeisen päälle ja on varmasti miehelle uran kohokohtia olla lämmittämässä yleisöä juuri tällä keikalla.
Viikate on äärimmäisen hyvä, jopa niin hyvä, että yleisö oikeasti on hienosti mukana, tätä ei monesti näille lämppäreille osoiteta, mutta Viikate pieksää Motörhead tyylistä settiään hienosti ja edelliseen kertaan jolloin näin bändin livenä on pakko sanoa että on menty eteenpäin ja rajusti. Kitarasoundit ovat suorastaan loistavat ja Rauta-airot sytyttää yleisön liekkeihin.

Lyhyt tauko ja sen jälkeen Lemmy, Phil ja Mikkey Dee tulevat areenalle, "We are Motörhead and we are gonna kick your ass!" ja Iron Fist alkaa paukkua.
Valun lähemmäs lavaa ja huomaan jossain vaiheessa keikkaa olevani moshpitissa, mielenkiintoinen kokemus ja lämmin.
Setissä oli pari biisiä uusimmalta levyltä Motörizerilta, sekä muutamia uudempia minun ehdottomia lempibiisejäni kuten In the Name of Tragedy. Bändi on aivan vitun hyvässä vireessä, kaverini sanoikin että voi olla niinkin että kiertueen viimeinen keikka ja kaikki peliin ei tarvitse säästellä mitään, onhan kuitenkin muistettava että Kuningas täytti jouluaattona 63 vuotta ja se on kunnioitettava ikä, tietäen miehen elämäntavat tai ehkä juuri siksi Lemmy vielä onkin elossa, on aina tehnyt mitä halunnut ja omalla tyylillään.

Setissä on hienoja biisejä, Killed by Deathin aikana se hemmo joka käytti basson Lemmylla tulee lavalle soittamaan toista kitaraa, erittäin harvinaista nähdä tallaista, mutta kuten sanottua kiertueen viimeinen keikka.

Setti päättyy Ace of Spadesiin, Bomberiin ja Overkilliin. Ei se voi muuten oikein päättyäkään sillä nuo kolme biisiä ovat legendoja, klassikoita ja minä en ainakaan tiedä yhtään hienompaa viimeistä biisiä kuin Overkill sillä se hakkaa viimeisetkin mehut pihalle ja vittu että nämä miehet soittaa lujaa! Kunnon puudutus päällä aletaan valua ulos hallista, jo jossain vaiheessa iltaa huomasin että Motörhead on löytänyt taas uuden sukupolven faneja, paikalla on aivan helvetin paljon nuorta porukkaa ja se on hyvä asia, näkevät ja kuulevat kuinka rokkia oikeasti soitetaan perkele, siinä ei paljon taustalla tarvita mitään tanssiryhmiä ja saatanan koreografioita, käännetään volumet kaakkoon ja annetaan palaa!

Tämä korvasi hienosti sen marraskuun pettymyksen, tästä oli helppo lähteä valmistautumaan loppuvuoteen, joka on muuten kohta käsitelty sekin ja uusi vuosi ja uudet keikat odottavat tai ainakin toivottavasti näin on, mitään en sano varmaksi ennenkuin se on tapahtunut, mutta liput Metallican ja AC/DC:n keikoille on olemassa, joten ne yritetään hoitaa sitten kesällä.
Sitä ennen on kyllä kevään keikkoja varmasti jotain ainakin Lutakossa tulossa ohjelmaan, joten sitä odotellessa Hyvää Uutta Vuotta ja silleen.

Jukka

tiistai 9. joulukuuta 2008

Keikkaraportti: Kotiteollisuus, Himos Areena 6.12.2008

Kotiteollisuus on tulossa lähelle Jyväskylää, itse asiassa soittivat kyllä keikan Jyväskylän keskustassa olevassa yökerhossa aiemmin, mutta sinne ei päässyt sattuneesta syystä paikalle.
Tilanne oli korjattava ehdottomasti mahd.pian ja Himos Areena on siihen oikein sopiva mesta, tilaa on kunnolla ja väkeä on yleensä aika rapsakasti, niin nytkin.
Valumme parin Vanhan Liiton miehen kanssa paikalle puolen yhdentoista jälkeen ja paikka näyttää jo siinä vaiheessa melko täydeltä, baareissa käy melkoinen kuhina ja taikajuoma valuu janoisten kurkuista alas, tämä tietenkin aiheuttaa suomalaisissa vain ja ainoastaan höyliä käytöstä.

Eturiviin on päästävä, siitä otetaan tänäänkin valokuvia ja kaikki alkaa ihan normisti kun eräs hieman horjuttavia nauttinut pitbull päättää tiputtaa täyden lonkerolasin tantereeseen, minä saan raikasta juomaa kenkääni, vieressä seissyt kerberos sen sijaan lahkeeseen siihen malliin että se näyttää hetken jopa siltä että hän alkaa käyttäytyä väkivaltaisesti pitbullia kohtaan, mutta tilanteesta selvitään miehekkäällä örinällä, mitä väliä nyt yhdellä lonkerolla on, ihan kuselle se maistuu jo alas mennessään, vetäisivät tiukkaa niinkuin mekin silloin joskus ennen.

Keikka alkaa Karhujen talolla, biisi joka toimii livenä hyvin, Meren mutaa, Noitavasara joka on muuten aina yhtä maaninen, Valtakunta joka soi todella leveästi, biisi on yksi Kotiteollisuuden parhaista, kertosäe on sellainen että se jää mieleen heti, VaasanVeri, Hulluutta ja Humalaa, Vieraan sanomaa joka on muuten paras, Iankaikkinen, Sotakoira Musti, Kielletyn puun hedelmä, Kaihola joka on lähes täydellinen, Yö päivää keinuttaa sekä viimeisenä varsinaisessa setissä Pissaa ja Paskaa.

Encoreina Helvetistä itään, seuraavana tulevan levyn biisi Taivas tippuu joka kuullosti heti erittäin osuvalta, Murheen mailla ja viimeisenä ManaManan hullu Kuolla elävänä, se oli todella kova versio siitä biisistä.

Minulle keikka oli täydellinen, Kotiteollisuus vain nyt sattuu olemaan SE suomalainen bändi, paikalla oli paljon väkeä jotka voi huoletta luokitella hc faneiksi, bändin menestyksen perusta on sen rehellisyys, sitä arvostetaan edelleen ja niin kauan kuin asia on näin, suksee jatkuu. Kateellisinkaan suomalainen ei voi olla noille ukoille kateellinen.

Ensi keväänä Kotiteollisuus tekee varmasti paljon keikkoja uuden levyn tiimoilta, siellä taas ollaan paikalla.

Jukka

Keikkaraportti: Manufacturer´s Pride, Lutakko 5.12.2008

...jätkä työntää neulaa poskesta läpi!! mitä, mitä, mitä!?? Circus Mundus Absurdus, The Saviours on asialla, jänis ja joulupukki. Ei perkele, jäikö lääkkeet ottamatta?
Friikkisirkus jota voi huoleti luonnehtia hardcore tyylilajin edustajiksi esittää todella rajua meininkiä lavalla, se kasseista roikkuva kaljakegi on liikaa, myötätuntokipua tuntuu vieläkin, näin tiistaina. Nuo jätkät vetää ketjulla kilpaa toisiaan vastaan, ketju vain sattuu olemaan lenkeissä kiinni jotka on juuri äsken lyöty poskista läpi, tekee varmaan hyvää, muita mieleen jääneitä hommia oli se lekalla vasten rintaa rikki lyöty lecaharkko, se oli kova temppu.
Kiitos herroille, se oli opettavainen kokemus.

Asiaan, Jyväskylän seuraava suuri bändi Manufacturer´s Pride veti Lutakossa keikan, esitti tulevan levynsä Sound of God´s Absence biisit. Corefront oli myös paikalla kuvaamassa keikan tulevalle dvd:lle kokonaisuudessaan, tulee siis cd&dvd, se on pro meininkiä.

Bändi aloittaa louhinnan, erityisen vaikutuksen minuun tekee bändin livesoiton tasokkuus, jätkät osaavat homman todella mallikkaasti ja levyllä on useita biisejä joissa on hienoja koukkuja ja mieleenjääviä kertsejä. Murder Mandate ja Dahlia ovat suorastaan loistavia biisejä, Adeptus Satanicus ja Stillborn Messiah ovat myös ehdottomia suosikkejani.

Helvetin hyvä keikka, levy tulee olemaan monelle yllätys, sillä se on jo tässä vaiheessa erittäin valmista materiaalia, sellaista joka tulee soimaan paljon, enkä tarkoita mitään vitun letkajenkkaa vaan oikeaa murhaa, tässä ei mitään vankeja oteta, vangit pilkotaan ja syödään pois.

Erityisen maininnan ansaitsee bändin bassotaiteilija, joka pystyi vetämään jyrinän kohdalleen ilmeenkään värähtämättä vaikka kiimaiset nartut heittivät hänelle alushousunsa lavalle, hän vain veti ne hiustensa peitteeksi. Näin toimii todellinen ammattilainen.

Odotellaan tässä sitä helmikuuta 2009, ostetaan Manufacturer´s Priden uusi levy pois kuljeksimasta ja nautitaan kyydistä.

Jukka

sunnuntai 30. marraskuuta 2008

Levyarvio / Motörhead:Motörizer

No tällä kohtaa piti tulla mukana keikkaraporttia Englannin pääkaupungista Lontoosta, Hammersmith Apollon keikalta 22. marraskuuta, mutta aina ei elämä mene niinkuin Jukka haluaa tai tahtoo.
Keikka yritetään korjata joulukuun 16. Helsingin vanhassa jäähallissa, onhan siinä kai jotain yritystä kun siellä samassa saatanan kylmiössä näin tämän ainoan oikean bändin minulle ensimmäisen kerran livenä marraskuun 24. 1981.
Siitähän on aika vitun kauan, tällä kohtaa et näe miten rintani kohoaa, ryhtini korjaantuu, kivut ja vitutus häipyvät jonnekin kauas tästä ruton lyömästä tomumajasta ja tilalle nousee se vanha kukkoilija, mies joka huutaa taas kerran äänensä loppuun ja tulee vinkuvin korvin kohti kotia vitunmoisessa myrskyssä, ottaa tunnin torkut ja lähtee töihin.

Se mitä elämä tuo tullessaan on arvoitus, mutta se mitä Motörhead tuo tullessaan on rock´n´rollia ja se tuntuu ytimissä ja luissa. Me ollaan vanhoja kavereita, tuo bändin kaikkien tuntema logo koristaa suurinta osaa minun vaatteistani, samoin se näkyy levyhyllyissä, Motörhead on kaiken alku ja kaiken loppu.

Minä olen kuunnellut tätä uusinta Motörizeria siitä asti kun se ilmestymispäivänä kotiin napsahti, olen vakuuttunut että tämä levy on viimeisen kymmenen vuoden saldosta parasta antia, levy hengittää vapaammin kuin mikään aikoihin, biisit ovat paljon enemmän kirjailtuja, täynnä hienoja sooloja ja mätkettä, Lemmy kuullostaa todella hyvältä, helvetti sentään se on vajaan parikymmentä vuotta vanhempi kuin minä, täyttäen jouluaattona 2008 63 vuotta, hatut päästä sillä Lemmy näyttää nuoremmilleen edelleen mallia mitä on rock´n´roll.

Levyltä löytyvät mm. sellaiset tykit kuin Rock Out, joka muuten on Motörhead standardi, mutta niin sen pitääkin olla, ilman sitä ei aurinko nouse, Teach you how to sing the Blues, joka on ihan loistava veto, Buried Alive joka on taas sellainen helvetin kiero kuvioiltaan, taustalla kuuluu maailman parhaan rumpalin Mikkey Deen hirveä polkeminen ja mättö, mies on edelleen kone.

Phil Campbell on oppinut parin kolmen viimeisen albumin aikana soittamaan paljon monipuolisemmin kuin koskaan ennen, varmaan alkanut juoda enemmän Danielsia tai jotain, mutta kitarat ovat helvetin paljon paremmat, teknisesti ja soinnillisesti, samoin soitto on paljon värikkäämpää eikä yhtä helvetin yläpuolen hakkaamista.

Minun Motörhead listallani tämä levy menee todella korkealle, se on hieno tunne vuonna 2008 kun kaikki muu tässä maailmassa on yhtä kusta ja paskaa, vitun kertakäyttö roinaa ja yhtä apatian valloittamaa mediasirkusta ja saatanan formaattiohjelmia. Motörhead näyttää näille kaikille keskisormea, korkealta ja kovaa, se on jotain johon voi luottaa ja voinut luottaa jo ihmisiän verran, kolmekymmentä vuotta tulee kohta puoleen täyteen yhteistä matkaa Motörheadin kanssa. Meihin voi luottaa, voidaan olla juntteja mutta ollaan sitä ainakin rehellisesti.
Minä jään odottelemaan joulukuun 16. päivän keikkaa, jospa sinne selviäisin ilman mitään erikokoisia esteitä niin olisin tyytyväinen, katotaan syttyvätkö kattovalot kuten vuonna 1981 kun ifk-jokerit järkkärit alkoivat poliisin hommiin hallissa. Vittu että ne oli koomisen näköisiä kun niillä oli sellaiset 20cm paksut kuulosuojat ja ne vitun pompat päällä ja ne kaivoi meidän taskuja että onko viinaa? Naurettiin vain että ne juotiin jo matkalla tänne...

Kiitämme: Motörheadia siitä ettei se petä koskaan fanejaan.

Mitään moittimista ei ole, totean vain loppuun että Lemmy the Movie tulee teattereihin vuonna 2009, älä unohda sitä, sillä se on vittu paras!

lauantai 15. marraskuuta 2008

Levyarvio/ CMX:Kaikki hedelmät 1992-2008 (2-CD)

Nyt heti aluksi on pakko muistuttaa siitä, että minä hyppäsin CMX:n kyytiin vasta 2005, nähtyäni kameran läpi Lutakon keikan marraskuussa kyseisenä vuonna. Sen keikan vaikutusta en pysty koskaan kenellekään sanoin kertomaan, minä aloin palvella konetta.
Talvikuningas on paras suomalainen rock levy mikä on koskaan julkaistu, mutta eihän sitä monet tajua, mutta kyllä se sieltä vielä tulee...
Kaikki hedelmät on kooste sellaisista CMX biiseistä, mitkä ovat todellakin soineet aika rajusti radionkin aalloilla, järkyttävän kauniita lauluja rumasta maailmasta on tarjolla, mm. seuraavaa:
Ainomieli, Ruoste, Elokuun kruunu, Kultanaamio, Kirosäkeet(joka on muuten paras!), Nimetön, Siivekäs, Puuvertaus, Melankolia, Palvelemaan konetta, Uusi ihmiskunta jne.
Uusia biisejä on kaksi, molempien levyjen ensimmäiset ovat niitä, Kivinen kirja ja Rautalankaa.
Kivinen kirja on CMX standardi, loistavat sanat tehostavat tulosta, Rautalankaa on melankolinen ja kaunis.
Levyn sisäkannet ovat aivan tolkuttoman hienot, kuva-arvoituksineen ja Kajus taulun mukaelmineen, bändin absolutisti rumpali on kuvassa se joka näyttelee sammunutta. Kuvassahan ovat alunperin Gallén-Kallela, Kajanus, Sibelius ja Merikanto.
Tähän loppuun on pakko, vaikka kyseessä onkin CMX ja sen levyarvio, siteerata tunnelmaa joka minulla liittyy tähän bändiin ja sen biiseihin, Pronssisen Pokaalin sanoin: "Suru soittaa raskaita kieliä, minä huudan lujaa.."

Jukka

p.s. levyn mukana tuli tarra, johon nimen ja osoitteen lisäämällä, pistämällä sen kirjekuoreen postimerkillä varustettuna, lähettämällä sen EMI:lle, vastaanottaa CMX:n HC-EP:n! Se on sitten sitä kauraa, joka ei taatusti soi radioaalloilla, mutta paljastaa sen rujon rangan, jonka ympärille CMX on kasvanut. Odotan.Odotan.Odotan.Odotan...

Levyarvio/ Eläkeläiset: Humppa united

Kaikesta huolimatta aion kehua levyä jota tälläkin sivuilla esiintyvä ystäväni Keskisestä Suomesta inhoaa.( nyt puhuu jätkä vähän, mutta asiaa! päätoim.huom.)
Eläkeläiset pukkaavat taajaan tätä humppa ihanuutta kaiken kansan iloksi.
Alkujaan Kumikameli miehistön sivuprojektina syntynyt pumppu on vakiinnuttanut suosionsa, niin Suomessa kuin Euroopassakin. Peruskaava ei ole mihinkään muuttunut rokki biiseistä humppa versiot ja niihin sanat jotka käsittelee humppaamista, viinan juontia ja naisten vonkausta. Ainut on, että soittajien soittotaito on vuosien varrella parantunut ja levyt ovat enemmän tuotettuja. Mutta ei se poista sitä riemua mitä nämä biisit saa aikaan oikealla hetkellä ja oikeassa mielentilassa. Tämäkin bändi on parhaimmillaan keikalla ja muusikoitten ollessa vahvassa humalatilassa. Omaa viehtymystäni tätä bändiä kohtaan on vaikea selittää, mutta ilmeisesti minussa loppujenlopuksi asuu se pieni humppapeikko.
Levyllä on 16 biisiä ja nimet kertovat mikä on homman meininki: Humpataan tänään, Humppaviikot, Puliukko, Mummo jne. Levy alkaa lupaavasti heti alussa, kun versioidaan Dead Kennedys: Kill the poor. Oma huvinsa on aina koittaa tunnistaa alkuperäinen esiintyjä. Eli kyllä Eläkeläiset on taas vahvasti läsnä. Voi suositella kaikille.

Kiitämme: humpan ilosanomaa

Moitimme: kun ei sitten millään voi elää heidän oppiensa mukaan

Jone

Levyarvio/ Sielun Veljet: Kansan parissa 1

Elämä oli toista -80 luvulla mitä nyt, ei olut globaaleja tietoverkkoyhteyksiä, puhumattakaan että kännykät olisivat olleet koko kansan hubaa. Maksettiin markoilla ja pankkiherrat sekä muut sijoittajaketkut syöksivät Suomea kohti lamaa. Suomalainen musiikkiskene ei juurikaan ottanut vaikutteita rajojemme ulkopuolelta.
Täällä mellastivat Eput, Popeda ja Siekkarit jotka olivat kansakunnan ykkösviihdyttäjiä, tuohon aikaan bändit vierailivat myös tanssilavoilla keikoilla.
Tarina kertoo eräästä keikasta jossa oli samaan aikaan vääntämässä Sielun Veljet ja Popeda salin vastakkaisille puolille pystytetyillä lavoilla. Ajatuksena oli ratkaista kumpi on Suomi neidon kovin orkesteri ja suosio mitattiin yleisön huudon perusteella. Hävinnyt bändi joutuisi juoksemaan keikkapaikan ympäri alastomana ja vaaleanpunaista serpentiiniä kiedottuna kikkeleitten ympärille. Lopullista ratkaisua ei koskaan asiasta saatu vaan tilanne päättyi tasapeliin. Sen verran fanaattisesti kummankin orkesterin fanit siellä mellasti, mutta Sielun Veljet on bändinä siitä erikoinen, että se ei tehnyt uransa aikana kahta samanlaista levyä vaan tyyli muuttui aina uuden levyn myötä.
Livekeikat olivat intensiivisiä, primitiivisiä ja yllätyksellisiä. Samanlaista keikkaa ei voinut bändiltä nähdä. Poikkeuksena nykypäivän bändeihin Siekkarit rakensivat aina uuden keikka setin ennen keikkaa. Ei ollut pelkoa, että samat biisit samassa järjestyksessä olisi toistunut ilta toisensa jälkeen. Keikoilla bändi improvisoi tunnelman ja fiiliksen mukaan, biisit saivat uutta eloa ympärilleen.
Sielun Veljet on bändinä jättänyt oman vahvan sormenjälkensä suomi rockin perintöön. Monet nykypäivän artistit mainitsevat Sielun Veljien vahvan vaikutuksen omaan varhaiskehitykseensä. Nyt tätä huvia saadaan neljän cd:n verran ja se on lämmin kädenojennus meille jotka aikoinaan päämärkänä heiluivat Veljien tahdissa.
Tämä sarjassaan ensimmäinen livetaltiointi on vuoden -89 Jyväskylän Ilokiven keikalta. Tarjolla on taattua ja hikistä Siekkari ilmaisua. Tätä ei voi suositella henkilölle joka aikoo vasta tutustua bändiin, mutta studiotallenteiden jälkeen kyllä kannattaa ehdottomasti tutustua bändin live intensiteettiin.
Loistava josta voipi puolet olla nostalgian tuomaa kaukokaipuuta kyseiselle vuosikymmenelle ja hikisiin keikkasaleihin.

Kiitämme: Tätä jaloa tekoa

Moitimme: Miksi vasta nyt

Jone

Levyarvio/ Johnny Dowd:A Drunkard´s Masterpiece

Johnny Dowd vääntää kait tai vissiin countrya, mutta varsin nyrjähtäneellä otteella. Nyt ei juurikaan country vilahtele tällä levyllä, mihin tätä vertailisi?? Öööö en minä tiedä, ehkä lähimmäksi pääsisi Tom Waits, Nick Cave tai jopa Johnny Cash.
Näistä jokaisesta vähän jotain laitetaan pussiin, sekoitetaan ja keitos on valmis. Armottoman kova levy joka koukuttaa juuri tuolla vinolla ja vinksahtaneella otteella. Kim Sherwood-Caso luo omalla puhtaalla laulullaan mainioin kontrastin Dowdin puolihuolimattomaan elämäntäyteiseen laulantaan tai lausuntaan.
Välillä levy kirskuu ja kitisee vimmaisesti heittäen kuulijan hetken perästä seesteiseen maisemaan jossa sirkkeliurut ulisee taustalla. Tämä levy ajelehtii puolelta toiselle, mutta säilyttää silti punaisen lankansa. Kyseessä ei ole mikään tyylillinen sillisalaatti vaan perusgroove on läsnä joka myös säilyy alusta loppuun. Joku voisi sanoa, että tällaista avantgarde paskaa….mmm ehkä joo, mutta itse ottaisin sen paska määritteen perästä pois. Helvetin hienoa, että vielä maailmasta löytyy ja tänne mahtuu ennakkoluulottomia muusikoita. Levy on aivan täydellinen paketti ja hämmästykseni olisi suuri jos kuulen jotain kipaletta tältä artistilta radiosta tai että tämä näkyisi listoilla Lauri Tähkän kanssa. No joo Räkärodeossa tuossa edesmenneessä Miettisen luotsaamassa ohjelmassa joskus 2006 soi Johnny Dowd, mutta eihän enää ole mitään formaattia missä soi vähän erikoisempi musa. Tämä täytyy itse kuulla ja todeta.

Kiitämme. talvi-iltojen pelastajaa

Moitimme: Ylen ohjelmapolitiikka ja Räkärodeon feidausta aalloilta

Jone

maanantai 20. lokakuuta 2008

Keikkaraportti: Mustasch w/Monsteriser Lutakko 15.10.2008

Rankkaa, rankkaa... armoton jyskytys päässä ja särky selässä tervehtii vanhaa paskaa heti keskiviikko aamusta lähtien, jossain vaiheessa aamulla Keskustasuomalaista lukiessa äjähtää mieleen että perkele! Tänään on keikkailta!!
Ei koske juurikaan enää, tiukkatahtinen työpäivä ja kiireesti kotiin.
Suihku. Kauneus unet.
Kello 19 herätys, iltapala, kourallinen lääkkeitä, minä en ole huomannut että joko minä nielen niitä kuin Gary Oldman Leonissa, se tempoo siinä päätään viehkosti, mutta se taisi käyttää stimulantteja...

Ajatukset kasaan, Monsteriser lämmittää tilan alkaen 21.30, parin vanhan liiton miehen kanssa ollaan paikalla heti klo 20 jälkeen, mutta aika rientää kuin siivillä, ainakin minulla sillä olen jälleen itseäni paremmassa seurassa.

Monsteriser aloittaa mätkeen, hemmetti miten hyvä lavasoundi, hetken epäilen että Miitri Aaltonen on multiploitunut, tarkistan tilanteen miksauspöydän takaa, mutta ei se mies siellä ole, jotenkin vain kuullosti siltä, täydellinen sointi, puhtaasti ja lujaa.

Biisit oli hyviä, Hynynen hakkaa rumpuja ihan saatanan kovaa, hyvä meininki lavalla, basisti soittaa melkein lattiasta luuttuaan, Fender roikkuu oikeasti tosi alhaalla, ihan Ramones meininkiä, Aaltonen on kova jätkä laulamaan. Kitaristilla on parhaat rock kukko elkeet, jätkät vetää hienosti, olen tyytyväinen, mutta yleisö katsoo kauempaa ja kiskoo kaljaa tuskassaan baarin verkkoaidan takana. Otan kuvia ja koetan olla häiritsemättä bändiä, minä ainakin ja vanhan liiton kaverini olemme sitä mieltä edelleenkin että Monsteriser on kova bändi.

Kevyt roudaus, Mustaschin kamat on lavalla valmiina, käännellään ne esiin ja eipä aikaakaan kun illan pääakti on valmiina tulemaan lavalle, minä sukellan pieneen tappavaan tilaan lavan eteen, varma tieto siitä että tämän jälkeen ollaan taas muutama päivä ihan hajalla ei tunnu haittaavan, ei se itse asiassa paljon sekuntia kauemmin viivy edes mielessä, sama juttu kyllä kaiken muunkin kanssa. Keskittyminen on koko ajan vaikeampaa kun alkaa dna koodi hajoamaan iän myötä.

My Disorder, Parasite, Bring Me Everyone, Double Nature, Black City olivat ainakin listalla, bändi vetää sellaisella otteella että se on sukat pois. Black Sabbath ja sen vaikutteet ovat selkeästi kuultavina, minä olen ihan liekeissä, sillä Sabbath on kaikki. Minä olen kaiken kuvaamisen keskellä hämmästynyt siitä miten armottoman kova bändi lavalla itse asiassa onkaan. Johannessen joka on väliaikainen kitaristi on hemmetinmoinen tiluttaja ja on saanut näköjään päävastuun sooloiluista, vaikka Gyllenhammar on niistä ennen vastannutkin. Laulaja/kitaristi Gyllenhammar on kovanluokan showmies, aktiin kuuluu hyvän sortin laulatushommat, valssin tanssiminen eturivin beiben kanssa, Jaloviinan kinuaminen lavalle ja kyllähän sitä lasi löytyykin. Jos Jaloviinaa ei löydy näiltä tonteilta niin jo on kumma!

Vaikeat valaistusolosuhteet saavat välillä olon melkoisen toivottomaksi, mutta jossain siellä ne kuvat vaan on, lisää paskaa housuun ja keskittyminen kohdalleen, loppuu se ruikuttaminen!
Basisti on helevetin pitkä äijä, sillä on tuuletin kuin Lemmyllä, mies on heti sankarini.

Rumpalista en näe juuri vilaustakaan, ei ole kovin julkisuuden ystävä tuo ukko, ei siitä yhtään kuvaa tullutkaan. Varmistan heti keikan alussa että basistista on kunnon kuvia, ne on monesti niin sivussa tai takana että on vaikea saada kunnon kuvaa, mutta nyt on tilanne toinen.

Välillä ei meinaa muistaa kuvata kun pitää heiluttaa päätä, ei se olekaan niin justiinsa, tärkeintä on se että tuntuu hyvälle. Ajatus siitä että en joskus ehkä pysty tekemään enää sitä mitä haluan kaikkoaa mielestä, kunnon rokki antaa ukoille ja akoille virtaa ihan rutosti lisää, uskokaa kun sanon.

Keikka on riittävän pitkä, olen ihan hajalla, mutta sisällä kuohuu, en pysty tuntemaan mitään kipuja, korvat soi ja siellä ne solut jotka ovat kuolemassa huutavat viimeistä infernaalista librettoaan, soikoon. Onpahan ainakin varma tieto että on vielä elossa kun sen kuulee.

Minä en ole juurikaan koskaan ajatellut montaa positiivista ajatusta Ruotsista tai ruotsalaisista, en pysty siihen vieläkään, mutta on sanottava totuuden nimessä että sen jälkeen kun löysin Raised Fistin ja näin sen keikalla ja nyt Mustaschin keikalla niin alan pitää heistä vähän enemmän, nämä ukot on tosi relaa porukkaa ja soittavat ihan armotonta rokkia, metallia kutsu sitä miksi haluat.

Olen kotona joskus klo 00.45, vaihdan tupakan ja keikan hajuiset vaatteet puhtaisiin ja sujahdan peiton alle, korvissasoikorvissasoikorvissasoikorvissasoi.... Bring me everyone!

Onneksi on Lutakko näin lähellä, paikka jossa kaikki kovat nimet ovat käyneet ja tulevat käymään jatkossakin, se on täydellistä ja se talo saa meistä kaikista irti parhaan mahdollisen suorituksen niin lavalla kuin sen reunallakin.
Minä elän.

Jukka

Levyarvio/ AC/DC:Black Ice

8 vuotta. perkele. On se ollut sitkeässä, mutta odotus on palkittu tiukalla paketilla rokändrollia, kyllä tahti on taattua heti alusta lähtien, Radio Rockin yritys puhkisoittaa Rock´n´Roll Train ei ole onnistunut kun tuo kyseinen ralli kestää sitä soittoa huomattavasti paremmin kuin joku kertakäyttö sonta, nykyajan tissiposket ei edes osaa ajatella että näin rockin levyn pystyy tekemään, nämä miehet tekevät sen edelleen tyylilleen uskollisina, täydellistä takomista.

Digipack on täydellinen kansineen, kuvineen, teksteineen. Tällaisesta paketista kannattaa ottaa mallia, näin fani palkitaan kunnolla, vaikka olisi kyllä saatava vinyyliversio tästäkin, niissä levyissä oli kunnolliset taidekannet ja isot kuvat.

"ei ne oo muuttunu mihinkään. ei sitten Back in Blackin mitään hyviä levyjä tehneet..."
Ei kaiken tarvitsekaan muuttua, helevetin pässit. Eikö jo riitä kun sademetsät on poltettu ja raiskattu, napajäätiköt saatu sulamaan saatana! Vieläkö maailman tiukimman rock bändin pitäisi alkaa vetää jotain uutta ja erikoista? Ette sitten ole taulapäät kuulleet siilipuolustus ajattelusta? Siinä missä on hyvä, tai jopa paras kannattaa kyllä pysyä! Keskittyä olennaiseen ja antaa ulkomaailman pelleillä ja hieroa kättään.

Tässä levyllä on myös rajuja blues juttuja, armoton biitti, millintarkkaa lyömistä ja louhintaa, Brian Johnson kiekuu edelleen kuin jalka puristimeen jääneenä, minä odotin juuri tätä, minut on palkittu!

Nyt kun vielä bändi tulisi Suomeen keikalle että pääsisi huutamaan suolensa pihalle, sitä minä toivon ja minä jaksan odottaa...

Black Ice: parasta rokkia, AC/DC vetää kympillä ja jo muutamalla kuuntelulla jää mieleen Rock´n´Roll Trainin lisäksi, Big Jack, War Machine, Decibel(todella raju blues runttaus), She Likes Rock´n´Roll, Rocking All the Way ja nimibiisi Black Ice.

Ei tässä ole mitään valittamista, tämä on täydellinen rock´n´roll levy.

Kiitämme: Black Ice täytti kaikki odotukset, äärimmäisen kova levy.

Moitimme: 8 vuotta oli aika pitkä aika odotella, mutta ei siitä voi moittia kuin vain ihan kevyesti.

lauantai 11. lokakuuta 2008

Levyarvio/ Metallica:Death Magnetic

Mistä sitä aloittaisi? Kun ei tiedä mihin lopettaisikaan?
Metallin jättiläinen on lopultakin vuosien tauon jälkeen saanut levyn valmiiksi, levyn joka on kirvoittanut vaikka minkälaista tekstiä eri puolilta maailmaa, varma merkki siitä että musiikki on herättänyt tunteita ja mikä merkillepantavaa, bändi on vähän isompi kuin mikään muu tässä metalliskenessä ja sekös joitakin vituttaa.
Hifi niiloille on muuten tässä blogissa varattu vain tämä yksi asia: hypätkää homot voltti, saatanan hierojat, teitä odottaa sama täällä päin Suomea kuin Marko Björsiä aikanaan Jyväskylän Asemakadulla, 50 metriä kävelyä ja pahviin.
Jos joku asia jaksaa minua hämmästyttää niin se on kerrasta toiseen tapahtuva ilmiö, sama kuin pörssissä, joku menee paniikkiin kaikki menee paniikkiin, joku haluaa haukkua levyn, kaikki haluaa haukkua levyn. Yleisen mielipiteen muokkaaminen oman mielensä mukaiseksi on alhaisimman elämän muoto jota nämä ameebat harrastavat hyvin mielellään, muuhun he eivät pysty.

Metallica aloittaa tappamisen biisillä That Was Just Your Life, biisi joka ei heti auennut ollenkaan, kunnes noin sadannen kuuntelun jälkeen aloin päästä asiassa eteenpäin, olin soittanut biisiä liian hiljaa, väänsin perkele hanan kaakkoon ja silloin sen kauneus löytyi. Aloitusraitana erinomainen veto, pieksäminen alkaa näin, Kuolema vetää puoleensa heti, levyn kansia selatessaan voi aistia tuon raivon jota eivät nykybändit voi koskaan saavuttaa, nykyhevi ja metalli on pelkkää runkkausta vasemmalla kädellä, Metallica on oikeaa heviä ja metallia, tämä biisi todistaa sen kevyesti.

The End of the Line on vielä astetta vaikeampi biisi aluksi, mutta sen hienous alkaa noin 10 sekunnin kohdalla jolloin sahaava komppi syöksyy eetteriin, riffi on yksinkertainen, mutta se on monasti kovin kaunista, helvetin hyvä groovi biisi ja Hetfieldin laulu on yksinkertaisesti tikissään, ukko vetää ihan parastaan.

Broken, Beat and Scarred oli levyn ensimmäinen juttu joka aukesi nopeasti, hakkaava komppi ja kierosti koukuttava riffi alkavat heti viedä miestä, todella hienoja kuvioita ja biisin sanat ovat silkkaa timanttia, Hetfield on tullut takaisin voimalla, ...."show your scars..." repikää siitä.

The Day That Never Comes on mielestäni levyn hienoimpia biisejä, sen eeppinen alku ja sanat ovat nerokkaat, alku on jopa melkein liian kaunis, minä en meinaa kestää tuollaista kitaraa, se särkee sisältä ja soi kovin haikeasti, sanat ovat uskomattoman hienot ja lopun mättö on uskomaton, se on suoraa turpaanvetoa, korkealta ja sinne missä sattuu. Tämä on klassikko syntyessään. Tuplakitarat lopussa ovat todella hienon kuulloisia, paksu ja raskas sointi ja perinteinen soolo päällä. Tällä levyllä myös bassot ovat kuultavissa, kunnon möyrintää, todella heviä.

All Nightmare Long on levyn parasta antia, Ulrich antaa lyhyitä iskuja ja homma lähtee alusta alkaen korkeaan lentoon, biisin nimi on näppärä sanaleikki. "hunt you down with no mercy" se kuvatkoon tämän todella kovan biisin olemusta, sitä se juurikin on.

Cyanide oli eka biisi jonka kuulin näistä uusista, se on perinteisempää Metallicaa, erinomaisen hyvä riffi ja Hetfield vetää taas aivan parastaan. On se kova jätkä.
"Suicide, I´ve already died.." tässä on myös hienoa basson jyrinää, Trujillo on aika epeli.

Kun näin levyn takakannessa nimen Unforgiven III, ajattelin ensin että ei vittu eikö tästä päästä yli ikinä, mutta tietäen Hetfieldin taustat ja entisen elämän olin varma että biisi on herkkä, sitä se onkin, alku muistuttaa etäisesti jostain Sergio Leonen länkkärin musasta, jotenkin Morriconen kaikuja. Laulun sanat ovat melkoisen hienot ja itse biisi on riittävän jäntevä tähän levyyn, How can I be lost, if I got nowhere to go?" kunpa osaisi itse joskus sanoa jotain noin hienosti.

The Judas Kiss on sitten levyn kurko, kukkojen kukko joka todellakin mättää bensaa tuleen, outo riffi joka paljastuu myöhemmin täydelliseksi tähän biisiin, itse asiassa tässä biisissä on niitä riffejä useampiakin, kaikki vaiheet kolahtavat ihan kympillä tauluun, tämä on sitä Metallicaa jota minä ainakin haluan ehdottomasti kuulla livenä, ehkäpä se ensi kesänä vielä onnistuukin... " Bow down, sell your soul to me, I will set you free, pacify your demons.." pikkusen kolisee.

Suicide&Redemption on levyn ehdottomasti vaikein pala aluksi, instrumentaali joka on pitkä ja monivaiheinen, erittäin vaikea hahmottaa ensimmäisellä kerralla millään lailla, voimakas alku ja seesteinen keskiosa, loppu on silkkaa ruhjomista. Minä en ole eläessäni kovin montaa hyvää instrumentaalia kuullut, Call Of The Ktulu on tähän mennessä paras, Viikatteen Routaisten Peltojen Pehtoorit on toiseksi paras. Tämä on jossain siellä, biisissä on paljon todella hienoja kohtia, Hammett kitaroi nätisti ja jos yhdellä sanalla pitää luonnehtia niin se voisi olla ilmava.
tai proge.

My Apocalypse päättää Kuoleman Vetovoiman, täydellinen lopetus, suoraa mättöä, tässä kohtaa pitää olla volumet ihan tapissa, tätä ei kannata kuunnella ollenkaan hiljaa.

Metallica on päivittänyt statuksensa nykypäivään, kohta kolmekymmentä vuotta toiminut metallin jättiläinen on takaisin pitkän talviunen jälkeen, tämän levyn kuunteluun menee seuraava vuosi kevyesti, katsotaan sitten kestääkö tämä levy aikaa kuten aiemmat ovat tehneet, minä olen omalta osaltani vakuuttunut siitä että tätä jaksaa kuunnella, mutta enhän minä olekaan tehnyt sitä kuin tämän bändin eka levystä lähtien. vasta. joten mitä vittua minä tästä voisinkaan tietää mitä nykypäivän paskahousut tietävät, vitun inisijät. Kasvattakaa lihaksianne kolmekymmentä vuotta ja tulkaa sitten keuhkoamaan, perkeleen narrit.

Metallisaurus käy katsomassa ainakin Mustaschin keikan, kaksi Kotiteollisuuden keikkaa ja sitten onkin meno Lontooseen Motörheadin keikalle, joten jotain tekstiä tänne alkaa tulla vähän tiuhempaan tästedes.

Lappeenranta arviot Death Magneticista:

Kiitämme: Metallicaa siitä että se on tehnyt aivan vitun kovan levyn.

Moitimme: kaikkia vitun hifi niiloja joilla ei ole koskaan ollut mitään oikea tunnetta musiikista elämässään, vain jotain saatanan särön hinkkausta, onnettomat runkut.

tiistai 12. elokuuta 2008

Keikkaraportti: Iron Maiden Stadionilla 18.7.2008

Niin että miksi vasta nyt? ei oo kerenny. eikä oo irronnu.
Huippuluokan keikkamatka joka tapauksessa, kaikin puolin ja kaikkine olosuhteineen.
Iron Maidenin lämppärit nyt oli ihan lievästi sanottuna silkkaa kuraa, mutta itse bändi Eddie maskotteineen oli kyllä ihan kovassa lyönnissä, varsinkin Bruce Dickinson jolla oli kyllä aika käsittämätön pipo päässään välillä, lauloi ihan viimesen päälle, eikä vetänyt helpotuksia peliin.
Vanhoja hittejä jonossa, Iron Maiden, Heaven can wait, The Trooper(parasta!), Run to The Hills, Number of The Beast jne. varmasti kertoo mistä oli kyse. Rhime of the Ancient Mariner oli kyllä erityisen kova, samoin kuin Fear of The Dark.
Ei pysty tämän enempää kertomaan, se oli joka tapauksessa kovin Maiden keikka minkä olen nähnyt, jonkun niitä kai olen nähnyt, mutten mitään kymmeniä.
Parasta oli myös se, että oli paljon kavereita mukana keikalla, ihmisellä ei ole turhan monta ystävää, mutta hevimiehillä ystävyys on ikuista.

Jukka

torstai 17. heinäkuuta 2008

Levyarvio / MÖTLEY CRÜE: SAINTS OF LOS ANGELES

Rock´n´roll kliseiden alttarilla piehtaroivat rikkaat rentut aktivoituvat säännöllisin väliajoin. Kiertue, livelevy ja studio plätty vielä kaupan päälle.
Odotusarvo ei ollut mikään suuri tätä levyä tarkastellessa. Mötley Crüe ei ole koskaan merkinnyt minulle mitään korkean laadun määritettä. Tusina hardrockia korean ulkokuoren takaa, mutta nämä kajalia käyttävät vanhat herrat luotsasivat ulos ihan rullaavaa roketti rollia. Levy ei ole mikään tasavahva paketti, mutta sieltä kimpoilee joitakin tarttuvia kipaleita, jo levyn aloitus biisi on silleen tiukka, että se laittaa kuuntelemaan levyä hieman tarkemmin.
Näiden muutamien yksittäisten kelvollisten biisien joukkoon mahtuu sitten sitä jonnin joutavaa rypistelyä. En tiedä olisiko kuitenkin parempi, että kyseiset muusikot keskittyisivät enemmän siihen minkä parhaiten osaavat eli rokkikukkoiluun….niin en tiedä, sillä ei tämä nyt mikään lahkeita lepattamaan saava tuotos ole. Tämä levy kyllä toimii kuin tauti, ihmisille jotka tykkäävät yleensä tämän tyyppisestä rokkaamisesta. Itseäni ei se kauheasti lämmitä tai saa vibaa punttiin, mutta taustalla ehkä joskus soi, kun ajelee autolla ja pitää miettiä kuinka maailman pelastaisin. Silloin ei saa soida mitään sellaista joka vie huomiokyvyn musiikkiin.

Kiitämme: Yrityksestä

Moitimme: Kuitenkin vähän väsähtänyttä yleisilmettä

Jone

Levyarvio / CAVALERA CONSPIRACY: INFLIKTED

Kirves on pudonnut ja vuosikausia kestänyt puhumattomuus sekä vihanpito on työnnetty ainakin hetkeksi syrjään. Metallipiireissä kova uutinen on se, että Max ja Igor Cavalera ovat yhdistäneet voimansa ja saaneet aikaan levyllisen musiikkia.
Sepulturan Roots ja Chaos A.D. levyt painivat jo aikoinaan omassa luokassaan, veljesten ennakkoluuloton lähestyminen thrashiin ja hardcoreen luo tällekin levylle oivan pohjan.
Eka biisi Inflikted ottaa tiukan otteen kuulijasta, eikä se ote herpaannu missään vaiheessa.
Tämä levy on aggressiota ja vihaa alusta loppuun, hengähtää kerkeää vasta kun levy on loppunut. Hyvä tehokeino biiseihin on taustakitaran pintaan nostaminen, ei kovin tyypillistä tämän tyylin musassa, mutta toimii älyttömän hyvin.
Kaikki ylimääräinen kilkuttelu ja intiaanihoilailu on jätetty pois, mikä yleensä on ollut yhtenä osana Maxin levyissä. Igor soittaa aivan helvetin tiukasti ja vähäeleisesti rumpujaan. Juu juu tiukasti hän aina soittaa, mutta ei niinkään näin minimaalisesti kikkaillen. Levy on täyttä tavaraa alusta loppuun eikä tästä minun mielestä löydy mitään heikkoa kohtaa ja tämä tuntuu yhtä hyvältä, kun kunnon tappelu taksijonossa.
Voi kyllä suositella kaikille.

Kiitämme: päätä seinään asennetta

Moitimme:

Jone

keskiviikko 9. heinäkuuta 2008

Levyarvio / Disturbed:Indestructible

Perkele että on vaikea levynnimi kirjoittaa oikein! Olisivat vetäneet jonkun Murder, Kill, Ass, Slut, Fuck, Blood linjan jutun niin ei tarvitsisi joka kerta nyrjäyttää aivojaan kun tuota nimeä tavaa. tai sitten Satan. Sehän olisi aina hassu nimi, voihan rectaali!
Mitä vittua tässä enempää lätisemään, bändin musiikki toimii kuin junan vessa, ihan älyttömän hyvä laulusoundi, jätkä vetää ihan kympillä, rumpujen maaninen pieksäminen tekee todella hyvää, rytmi on maaninen ja kitarariffit toimii loistavasti.
Nimibiisi(jota en kyllä tähän enää rustaa) on erinomainen aloitus, mutta toinen biisi Inside The Fire on se joka on soinut Radio Rockissa ja alkoi joku päivä vaivata sillä miten vitun kova biisi se onkaan, ihan tyrästä soi kyllä autossa tämä veto ja täysillä.
Loputkin biisit on ihan samaa tasoa, kova riffi, täyttä laulua ja kaikki pelaa kuin unelma.
Minä en muuta tiedä sanoa, mutta kovasti kolahtaa tämä levy, jos tämä pumppu hinaa perseensä Suomeen, älä epäröi lähteä paikalle, varmasti kannattaa. Nähdään siellä.

Jukka

nyt sitten nämä Lappeenranta loppukaneetit:

Kiitämme: Disturbedia siitä että teki vitun kovan levyn.

Moitimme: Kesäloman vähyyttä, saatanan kylmiä aamuja, vittumaisia asiakkaita: Haistakaa paska ihan tasan kaikki.

torstai 12. kesäkuuta 2008

Levyarvio / Joose Keskitalo:Kolmas Maailmanpalo

Savonlinnasta kotoisin oleva muusikko Joose Keskitalo maalaa hyvin synkeitä maailmoita kolmannella levyllään, varsinkin Etelä-Suomessa kulttimaineeseen noussut muusikko toteuttaa omaperäisesti mielenkiintoista musiikkia.
Levyn maailmassa riivaajat riivaa keittäen pontikkaa, herra kehottaa laittamaan huoneen kuntoon sillä pian sinä kuolet ja maaseutu kuihtuu sekä autioituu. Lohtua ja iloa on turha tältä levyltä etsiä ja tätä kuunnellessa ei tule sellaista rällä rällä oloa.
Levyn sanoma uppoaa todella tehokkaasti ja ahdistunut maailma siirtyy kuulijaan. Levyn hauras ote pitää kuulijan otteessa alusta loppuun. Minimaalisesti toteutettu levy jossa pääosassa on akustinen kitara. Yhdellä mikillä, kelanauhurilla ja pääosin studiossa livenä soitettuna levystä on saatu varsin koruton. Kolmas maailmanpalo on todella kova levy ja synkkyydessään lyömätön. Kontrasti on aikamoinen hauraalla ja herkällä otteella toteutettuna todella karu ja synkeä maailmankuva toimii tehokkaasti. Levyä kuunnellessa ei tule vaivautunutta tai huvittunutta oloa mikä monesti tulee kuunnellessa suomenkielisten metallibändien sanoituksia.(Kuten esim. teräspelti vetää naama kurtussa missä miehet paskantaa linjalla. päätoim. huom.) Levyltä ei voi nostaa yhtään yksittäistä biisiä vaan ne ovat tasavahvoja ja juuri oikeilla paikoilla. Tätä voi suositella henkilöille jotka ovat kyllästyneet kuuntelemaan biisejä särkyneistä sydämistä tai ensirakkaudesta (tärkeitä teemoja nekin kyllä).

Kiitämme: Suomalaista mollivoittoista mielenlaatua

Moitimme: Ilmaston lämpenemistä

Jone

maanantai 26. toukokuuta 2008

Keikkaraportti: Moonsorrow w/ Axegressor, Lutakko 23.05.2008

Perjantai, tuo työviikon kruunu. Kotiin, ruoka, kauneusunet, Lutakko. tai Birth, School, Metallica, Death, ihan miten vain.
Kaksi tiukkaa musiikillista aktia tiedossa tuossa Keski-Suomen louhintakeskuksessa, ei paha.
Pikkusen oli odotuksia siitä, että äänenpaine olisi riittävä, porukalla tukka heiluisi ja silleen.
Eipä tarvinnut pettyä, Axegressor repäisi setin käyntiin todella tiukalla temmolla, aika armotonta on veto, tyylilleen uskollisena bändi painoi menemään ilman isompia balladi ja sytkärinpoltto vingutuksia, perkele että kävi hyvin, oikea ote touhussa. Ei mulla mitään valittamista ollut, soitto tuntui kulkevan ja Luoti päähän oli nimensä veroinen biisi.
Axegressor on trashmetallia. Tarvitseeko heteromies juurikaan muuta?

Moonsorrow.
En ollut bändiä aiemmin livenä nähnyt, mutta oli pientä epäilyä, että tulee olemaan ihan oikeata mättöä tiedossa.
Tieto osoittautui oikeaksi. Setti alkoi ihan helevetin pitkällä biisillä, varmaan tuo uuden EP:n nimibiisi Tulimyrsky, ihan älytön tempo aina välillä, ihan siis helvetin nopeeta.
Kuullosti tosi hyvältä, eikä siinä ollut tämänkään bändin osalta mitään ininöitä ja hierontabiisejä setissä, ihan suoraa huutoa monelta osin ja tiukkaa soittoa. Useampi ukko eli molemmat kitaristit vetivät myös lauluosuuksia, tosi hyvä, toimi ehdottomasti. Jylyt soundit, viikinki meininkiä ja aivan perkeleen siistit maskit äijillä, het kuin verinaarmuja naamoissa.
Äänenpaine oli myös riittävä, mutta ei tätä lajia musiikkia vedetä millään volume 2 asennolla, se on kaikki peliin. Kansanmusiikkivaikutteita, tylyä meininkiä, mutta helevetin leppoisen tuntuisia miehiä lava täynnä, pitkätukat piiskasivat kaljua valokuvaajaa koko setin ajan melko miehekkäästi ja toisaalta myös naisellisesti, bändillä oli melko paljon ystäviä paikalla ja hc fanit täyttivät eturivin ja kyllä todellakin päät heilui.
Äärimmäisen hieno bändi, todella asiallinen päätös Lutakon talvikaudelle omalta osalta, kiitos Lutakon miehille ja naisille, loistavaa työtä, kovia bändejä ja reilu meininki.
Syssymmällä jatkuu.
Metallisaurus keikalla raportteja saattaa putoilla myös kesän aikana, sillä eihän sitä ikinä tiedä mihin sitä itsensä änkeää, jotain rokkia pitää elämässä olla koko ajan, kesä eli talvi.

Jukka

perjantai 16. toukokuuta 2008

Keikkaraportti: Stam1na ja FM2000 25.4.2008 House of Rock, Kouvola

Maakuntamatkailu kannattaa aina, vaikka kyseessä olisikin Kouvola. Nyt ei kuitenkaan matkan tarkoituksena ollut tulla pällistelemään junia tai liikennevaloja. Vaikka kyse on Kouvolasta, paikkakunnasta jolle ei voi olla kateellinen, niin nyt täytyy hieman olla, sillä Ravintola House of Rock vaikutti erittäin pätevältä rokkiklubilta jossa vierailee mielellään joskus uudelleenkin, mutta ei tänne mitään juottolaa oltu tultu kattomaan vaan paikalle veti elävä musiikki: Stam1na ja ennen kaikkea FM2000. Setin aloittaa FM2000 joka on ehdottomasti suomen tiukin ja aliarvostetuin mutkikasta metallisekoilua soittava bändi. Bändi soittaa lainarumpalin kera varsinaisen rumpali Kosmon hoidellessa Ylpön kanssa keikkoja jossain päin suomea. FM2000 on musan mutkikkuudesta huolimatta helpommin lähestyttävissä, kuin pääorkesteri Stam1na.

Setin aikana oli lavan eteen pakkautunut ihan kiitettävästi porukkaa ja bändi saikin jengin hyvin mukaansa. Homma toimi hyvin ja ukoilla oli aitoa soittamisen riemua lavalla. Tämä on mättö viihdettä parhaimmillaan. Jos bändi on tuntematon kannattaa ehdottomasti tutustua keikoilla tai levyllä. www.FM2000.org löytyy kaikki tarvittava tästä orkesterista.
Sitten illan pääakti Stam1na. Stam1nan muusikot olivat hyvin valmistautuneet tulevaan keikkaan lähes selvin päin koko poppoo. Bändinä Stam1na ei tee poikkeusta valtaosaan muihin bändeihin jotka kuulostaa livenä paremmalta, kuin levyltä.

Ehdottomasti yksi kovimpia ja energisimpiä bändejä Suomessa. Rutinoituminen keikkailuun ei ole tappanut tästä bändistä sitä virettä ja kohkaamista lavalla, mikä on todella hyvä juttu. Lavan edusta oli aivan tukossa heiluvista ihmisistä ja se näytti välillä hyvinkin villiltä menolta mikä nostikin tunnelman kattoon. Kellekään ei jäänyt epäselväksi kumpi on illan ehdoton kurko. Setin puolessa välissä lavalla vieraili Kaarle Viikate ”rakkauden lähettilään roolissa” ruusujen kera. Hänen heitettyä hetken juttua pääsi keikka taas jatkumaan tutuksi tulleella rytinällä. Lavan eteen jengiä oli pakkautunut sen verran reilulla kädellä, että Stam1na ei setin loputtua voinut vaivattomasti poistua lavalta. Joten bändi päättikin pyöriä hetken lavalla ja hengähtää sekä rykäistä encoret samalta seisomalta. Lopussa myös FM2000 ukot kapusivat lavalle naamarit päässä ja osalla jopa housut jalassa. Tässä oli viihdettä kerrakseen ja tyytyväisenä pystyi jättämään Kouvolan taakseen.

Kiitämme: Hyvää keikkapaikkaa ja bändejä tiukoista keikoista

Moitimme: Kuskin puutetta

Jone

Levyarvio/ Rotta Baari:Ylihuomenna

Kitaristi laulaja Rota joka vaikuttaa FM2000 nimisessä rytmiorkesterissa pyörittää sivubändiä nimeltä Rotta Baari. Tämä Ylihuomenna levy on todellinen piristys kaiken maailman Lauri Tähkien ja muitten yllätyksettömien suomi ”rök” levyjen joukossa. Säröä ei paljoo kitaroissa ole, mutta pieksämäkeläinen hulluus ja sekopäisyys kumpuaa positiivisella tavalla levyltä ilmoille. Niin ja onahan basson varteen saatu K. Kurittu joka tunnetaan paremmin Maj Karman bassottelijana. Ei tätä kuunnellessa voi muuta, kuin hymyillä ja silloinhan musa on tehnyt tehtävänsä. Vaikutteet kuultavat läpi levyltä hyvinkin selvästi, eikä maestro Rota tätä kielläkään. Levyltä kuuluu Tuomari Nurmion, Kauko Röyhkän, Sielun Veljien ja Vox Flatuksen jättämät jäljet kyseiseen muusikkoon. Eikä se ole huono juttu ollenkaan. Levyn ehdottomia helmiä omasta mielestä on kilkki jonka kertosäe jää rullaavuuden vuoksi päähän pyörimään, kansahan maksaa äärettömän mainio versio Anthraxin biisistä Got the time ja koppojoo josta tyttäreni tykkää kovin. Kokonaisuutena hyvä ja ehyt paketti jota kyllä kehtaa soitella ja suositella. Hienoa on, että tällaista musaa tehdään ilman levymyynti paineita.
Suomenkielisessä rokissa on meneillään kausi jossa musan pitää olla helposti pureskeltavaa ja ei missään nimessä yllätyksellistä. Sanoitukset täytyy sopia myös lapsille ja mummoille, puhumattakaan rouvalle joka istuu siinä pelkääjänpaikalla, kun ollaan matkalla mummolaan. Eli perhana tylsää kertakäyttö kamaa josta jää sellainen kuminen maku suuhun. Mutta mutta näillä täytyy edetä, kun ei muutakaan ole. Onneksi Suomessa on vahva riippumaton skene joka haistattaa paskat valtavirralle ja tekee mitä lystää.

Kiitämme: ennakkoluulotonta otetta musiikkiin

Moitimme: Kilttiä ja siistiä suomi musaa

Jone

Keikkaraportti: Ismo Alanko Teholla 11.4.2008 Lappeenranta sali

Alangon farkut on vaihtunut pukuun, mutta vaatteitten sisältö on taattua kummallisuutta, Ismo Alanko ei aina tyydy helppoihin ratkaisuihin tai pelaa varman päälle.
Ajatuksena aika rohkea lähteä lyömäsoitintaiteilija Teho Majamäen kanssa kaksin kiertueelle.(Vuosi sitten kiertue kulki rokkiklubeja, tänä vuonna isommat salit ohjelmassa. Päätoim. huom.) Ihan kuka muu suomalaisartisti olisi näyttänyt aika orvolta lavalla tällä setillä, mutta Alanko on kuin kotonaan. Alangon lavakarisma on todella mykistävä ja nykivästä heilunnasta tuli elävästi mieleen -80 luvun loppu puoli ja Sielun Veljet.
Lappeenrantasali oli piirua vajaat loppuunmyyty ja yleisöä oli tullut paikalle laajalla ikähaarukalla. Keikka oli kaksi osainen, välissä n.½ tunnin juomatauko. Materiaali koostui Ismon soolomateriaalista, Hassisen Koneen ja Sielun Veljien tuotannosta. Eniten tuntui vibaa punttiin saavan Hassisen Koneen ja Sielun Veljien tuotanto…tai no ainakin itellä.

Nämä uudelleen sovitetut vanhat biisit toimivat takuuvarmasti, oli kyllä piristävää kuulla muutakin, kun 3 soinnun perinteisiä rokki rykäsyjä. Parhaimmillaan kaksikko sai aivan älyttömän ryminän lavalla aikaiseksi ja meinasi itseltäkin päästä unohtumaan, että ei juma eihän siellä ole ku nuo kaksi. Keikka aaltoili hyvin, välillä reviteltiin, mutta kohta nostettiin jalka kaasulta ja annettiin tunnelmoinnille tilaa. Koko paketti oli hyvin rakennettu valoja myöten jotka loivat oman tunnelmansa esitykseen. Majamäki on kyllä aikamoinen kilkuttelija ja suristelija jota ei voi kun ihmetellä ja hänen soitin repertuaarinsa oli jokseenkin laaja. Kummallisia vimpaimia oli välillä hänen kädessä. Alanko ruhjoi kitaraa ja koskettimia omalla tyypillisellä tavalla ja piti tunnelman huipussaan koko keikan ajan. Miten voisikaan paremmin viettää syntymäpäiviään, kuin olla hyvällä keikalla. Tätä voi suositella kaikille.

Kiitämme: Keikan luomaa hyvää fiilistä

Moitimme: Synttärilahjojen vähyyttä

Jone

Keikkaraportti: Tiger Army Tavastia 9.4.2008

Yksi kysymys ja se kuuluu seuraavasti: mikä myy Tavastian kaksi perättäistä päivää samalta istumalta loppuun ja mikä yhdistää hardcore, rockabilly, punk, psychobilly ja metallifanit?

Vastaus on ilmeinen tuon hikisen yön jälkeen Tavastialla, Tiger Army tietenkin. En ole aikaisemmin nähnyt moista genrejen sekamelskaa samalla keikalla, mutta on tuokin tullut nyt nähtyä. Lavalle saapastelee kolme mustiin kauluspaitoihin ja mustiin suoriin housuihin pukeutunutta Amerikan Kalifornian ihmettä.
Ajallaan ja äärettömän vähäeleisesti lavalle saapuneet herrat ottavat salin peränurkkia myöten heti haltuun. Lavalla ei nähty mitään jenkki pullistelua tai rokkikukkoilua. Tiukalla soitannalla ja pienillä eleillä bändi sai salin vellomaan. Miksauspöydästä eteenpäin ei enää konkkapolvi- mummoilla ja rollaattoripapoilla ollut mitään asiaa, se paikka oli kuhiseva hornankattila jossa porukka pogosi, heilui ja riehui verenmaku suussa.
Vaikka setti nojasikin pitkälti Music From Regions Beyond levyn hieman iisimpään maisemaan ei se tuntunut menoa haittaavaan. Bändi soitto on todella tiukkaa ja ne perkeleet soittaakin vielä hemmetin hyvin mikä vain lisäsi keikan mahtavuutta.
Bändi itsekin tuntui olevan varsin tyytyväinen saamaansa vastaanottoon. Tätä kattausta voin kyllä suositella kaikille jotka yleensäkään pitävät livenä esitetystä musiikista tai yleensäkään kuuntelevat muutakin, kuin NRJ:tä. Keikat loppuvat aikanaan, niin myös tämäkin. Jonottaessani takkia narikasta ympärillä kuului vain mehutusta illan keikasta. Mielessäni yhdyin jokaiseen ylistykseen jonka kuulin ja poistuin tyytyväisenä kohti auringonnousua.

Kiitämme: Hyvää keikkaa ja Tavastiaa keikkapaikkana

Moitimme: Tavastian kaljan hintaa 0.4l maksaa 5 euroo, huh huh.(Aseeton ryöstö)

Jone

maanantai 5. toukokuuta 2008

Keikkaraportti: Potra, Pub Katse Jyväskylä 25.4.2008

Niinpä niin. Taas on vanha paska nukkunut kaikki illat ja jättänyt keikkaraportin kirjoittamatta, surkeaa toimintaa kaikin puolin.
25. huhtikuuta oli muuten perjantai, päivä jonka olin aloittanut aamulla klo 5.05 kuten kaikki muutkin arkiaamut kun on töihin lähtö, päivä oli pitkä ja tuskaisen kiireinen ja takki oli tyhjä iltapäivällä, taisin oikein tehdä oikeita töitä koko päivän, siis fyysisesti raskaita.
Se ei kylläkään ollut riittävä annos että olisin jäänyt keikalta pois, Pohjanmaan miehet soittavat helvetin asiallista musaa ja asenne on kohdallaan.
Kamera mukaan ja menoks, Pub Katse on ihan siisti mesta, yläkerrassa oli ihan rapee meininki, porukkaa aika lailla ja vähintään puolet nuorempia kaikki kuin minä, paitsi kaverini Turhis joka muuten täyttää kohta 40v ja pukeutuu Uuno Turhapuro asuun, meikkiä myöten. Siis ehdottomasti alan miehiä.
Miehet lauteille puolen yön jälkeen ja louhinta käyntiin. Äärimmäisen positiivinen yllätys livenä, helvetin paljon parempia soittajia ja laulajia kuin olisin ikinä arvannut, tiukkaa, todella tiukkaa ja täsmällistä soittoa, mahtava rumpali, ihan kone.
10 biisin setissä mm. E.M.O.N.E, Raskas, Isänkädestä jne.
Minä muutaman kuvan otin ja totesin mielessäni että ehdottomasti kannatti tulla paikalle, ei väsyttänyt yhtään ja hyvä fiilis kunnon rokin parissa viimeisteli päivän, joka itse asiassa oli jo vaihtunut seuraavan puolelle hyvän matkaa.

Jukka

torstai 24. huhtikuuta 2008

Keikkaraportti: Dark Tranquillity, 22.4.2008 Lutakko

No joo, näistä ruotsin bändien keikoista alkaa tulla tapa...
Mutta asiaan, tiistai keikka, alkoi onneksi 21.30 ja risat, ei siis mitään haistapaskan valvomista kello kahteen viikolla, se on ihan perseestä.
Ruotsin pojat aloitti Terminus jollain biisillä, siinä on minusta ihan törkeän hieno kosketinsoitin osa, todella hyvä, mutta tuo laulaja oli livenä kyllä melkoisen perseestä, jätkä murisi kuin muuntaja, eikä siitä mitään tolkkua saanut missään vaiheessa. Bändi soittaa kyllä hyvin ja niitten biiseissä on hyviä koukkuja, mutta kyllä tämä laulajan intensiteetti tai pikemminkin sen puute söi kyllä heti alusta lähtien parhaan terän hommasta pois.
Ei mikään paska bändi, mutta ei vittu tuollainen laulutouhu ole mistään kotoisin.
Kyllä edellinen Ruotsi bändi jota kävin katsomassa Lutakossa, eli Raised Fist, pesi kyllä tämän porukan ihan kuus nolla, siinä oli sellainen energiapommi että alta pois.
Kyllä tätä kuuntelee, mutta ei noussut kyllä millään asteella kovin korkealle keikkamuistojeni joukossa.
Huomenna Pohjanmaan häjyt eli Potra vetää keikan Jyväskylässä, sieltä jorinaa myöhemmin ja toivottavasti kuvia myös.

Jukka

torstai 17. huhtikuuta 2008

Keikkaraportti: Jynkyn Apostolit ja Räimeen Ruhtinaat eli Lyijykomppania ja Rattus, Lutakossa 11.4.08

Voihan vanutuppo, se oli perjantai joka oli kaikkineen kovin kiireinen, mutta niin kiire ei ikinä ole, etteikö Lyijykomppaniaa ja Rattusta ehdi katsomaan, kumpikin bändi on jollain tasolla tuttu, Rattus enempi, sillä se oli sitä 80-luvun alkupuolta kun Suomessa soitettiin punk musaa ja tämä bändi aloitteli silloin. Lyijykomppaniaa olen levyltä kuullut, vaan en livenä ennen nähnyt.
Keikan aloitti Lyijykomppania, "me olemme Lyijykomppania Kantalasta" ja sitten alkoi louhinta.
Virtanen veti siistiä soundia ulos Rickenbackeristaan, vittu äijä veti kuin Lemmy, pikkusen oli särö kohdallaan. Moilanen hoiti rumpupuolen ja biisejä tuli ilman sen kummempia korulauseita putkeen. Jaloviina biisi oli tiukka, itse asiassa setissä ei paljon tunteiltu, turpaan ja kunnolla.
Lyijykomppania on ehdottomasti nähtävä livenä, se on vitun kova bändi.

Rattus alkoi luukuttaa pienen roudailun jälkeen, soitto soi makeasti ja vauhti oli hirmuinen.
Rumpali on ihan mahoton äijä mättämään, kuntopuoli tuntui riittävän vaikka toista tuntia mentiin kyllä ihan täpöllä. Basisti joka muuten käytti myös Rickenbackeria louhi hyvällä säröllä ja eipä ollut kitarankaan äänessä paljon valittaminen, Rattus yllätti minut aivan täysin, ehdottomasti yksi kovimpia live vetoja mitä olen nähnyt aikoihin, Viina ei petä jäi erityisesti mieleen, todella loistava biisi.
Olen nautiskellut Rattuksen uudesta levystä "Uudet piikit", kannattaa tutustua ehdottomasti.

Lutakko tarjosi taas kovan kattauksen, nämä bändit ansaitsevat isot kiitokset, ei ollut mitään väljähtänyttä paskaa vaan tiukkaa mätkettä alusta loppuun. Myö nähhään vielä.

Jukka

sunnuntai 30. maaliskuuta 2008

Keikkaraportti: Kotiteollisuus, Himos Areena Jämsä 29.3.2008

”Sinä käytät sanaa sinä käytät voimaa”...
tälle keikalle menoa oli jo suunniteltu pari kuukautta, varmaan siitä lähtien kun keikkalista tuli näkyviin, pari kaveria ilmoittautui heti riviin, mikä ettei, ainahan se on mukavampaa, eipä tarvi puhua nurkassa itekseen.
Patalahden letut, tuo kuitissa oleva hämmentävä tekstinpätkä, kertoo siis sen, että vanhat miehet kävi ennen keikkaa SILLÄ Essolla, josta tulee joku ST1 jatkossa, mikään ei ole siis kuin ennen, Veijo Esson baarit on mennyttä kapinetta. Perkele tätä touhua, mutta ne letut on hyviä!

Valuessamme paikalle Himos Areenalle, teimme heti huomion, että tänään täällä on väkeä ihan rutosti, Tokio-Tampere bussikin, matkustajineen, oli saapunut paikalle. Suurin osa matkustajista oli myös hyvin liikuttuneessa mielentilassa.
Sisällä yläkerran parvella mölysi joku viidakko jimien lauma, siellä oli varmaan joku suomalais-ugrilainen mehuhetki menossa. Paitakaupassa meitä muuten palveli Viikatteen Kaarle, kauppamiehistä parhain, kakarateollisuuspaitaa ja rannehikinauhoja, joita muuten joista jälkimmäisiä jostain syystä häviää kuin ruisleipää korista, voi olla jotain tekemistä senkin kanssa kun on niin hyvä muisti...

Sikäli mikäli näin oikein, joukossamme pyöri myös jotain saatanan Keski-Eurooppalaisia nahkahousu/pampulasukkaveijareita, ei perkele tuollaisia kansallisvetimiä voisi vetää päälle edes tukka täynnä, ei edes 50-vuotisjuhliensa kunniaksi, puhumattakaan viimeisestä asusta siinä laatikossa, jossa levätään rauhassa.
Meillä ei kuitenkaan takerruta mihinkään moisiin ennakkoluuloihin, jos tuntuu että on oltava jodlaajan asussa, olkoon niin.
Kaveri muuten kehui, että Stroh-Battery on eräs maailman pahanmakuisimmista drinkeistä, en epäile väitettä, se lasi haisi siinä keskellä pöytää ihan paskalle.

Parin tunnin ugalabugalan jälkeen alkoi tulla se hetki, että on mentävä eturiviin jos meinaa yleensä päästä sinne, sillä hemaisevat naiset täyttävät sen tilan yleensä nopeasti, eturivissä oli myös Melanholicin bändin jätkiä, mukavia ukkoja ja kaikki tietenkin ihan selevinpäin, myö nähhään jatkossakin...

Vähän puolen yön jälkeen tutunnäköinen hahmo tulee lavan takanurkalta paikalle, parta taas ajamatta, hiukset on kampaamatta ja kun hämärtyy, musta varjo lähestyy....
Aika lakkaa olemasta kovin määräävä tekijä elämässä, vitutus vähenee yli sata prosenttia, isoaivojen toiminta lakkaa ja alkaa saatananmoinen tarve huutaaaaaaa.
Väki on lukuisa ja voimakas, mylvintä on melkoinen, samoin paine joka selänpuolelta tulee vasten lavan etureunaa, mutta tätä varten täällä ollaan, se on kuin kuvaisi rodeohevosen selästä välillä, mutta en minä ole huolissani, on tätä kokeiltu jo joskus ennenkin ja hauskaa se vain on, onneksi kaljatuopit ei ole kaatumassa niskaan eikä kukaan polta tupakalla niskaa. Voi olla, että Veri valuu maahan oli aloitusveto, mutta en minä muuta muista kuin että yleisön liike alkoi tuntua kropassa, liikkui vaikkei edes niin yrittänytkään.

Hynynen, Hongisto ja Sinkkonen(joka on muuten kasvattanut sitten viime näkemän hiukset päähänsä) vetävät äärimmäisen vankasti, itse asiassa minulla on heti alusta varma tunne, että tänään tulee sellainen keikka, että alta pois. Setissä on mukana eräs Kotiteollisuuden ehdottomasti parhaita singlen b-puolia, Pirunpelto joka toimii muuten tosi hyvin, se kielikuva kun mies kyntää pirunpeltoa on alusta lähtien ollut kuin joku ihmeellinen maisema omaan sieluun, raskaimman paineen hetkillä minä aina kynnän pirunpeltoa ja se on just sitä mitä suomalaisena oleminen on, meillä on vaan sitä aina tyrkyllä, aina joku kivenrako missä katkaista jalkansa ja joku saatanan naapuri nauramassa vieressä epäonneasi.

Harakat, Noitavasara, Kaihola(joka muuten on Kotiteollisuuden toiseksi paras biisi tähän mennessä) toimii ja näyttää siltä että bändikin alkaa viihtyä paremmin ja paremmin, soitto on rennon näköistä, mutta silti älyttömän tiukkaa, Hynynen ei edes vittuile ihan täysillä, tosin yksi yläparven homon huutelija saa kyllä ihan suoran palautteen, hyvässä hengessä tosin...

Vuonna Yksi ja Kaksi ja sen alku, joka muuten aina vetää siihen kuntoon, että tekee mieli hakata pää johonkin vitun petäjän kupeeseeen verille ja huutaa niin että oksentaa sappea, tätä ei pysty selittämään asiaa tuntemattomalle, vittu jos ei musiikki tunnu kopassas niin ei sitten, sen pitäisi kuitenkin tuntua, jos minun mielipiteen haluat tietää.
Tuon biisin kuuleminen oli kyllä yksi illan ehdottomia hetkiä, kunnon mättöä ja porukka riehuu hulluna.

Kivireki on se toinen kielikuva joka pistää kanssa polvilleen, sen henkisen kivireen liikkeelle vetäminen joka vitun aamu on joskus niin raskasta, se on juuri kuin tuo takova biisi, repii ja raastaa, pakko olisi saada jotain saatanan visakoivupöllejä ja painava kirves varastoon, lyöntiterapiaa parhaasta päästä ja Kivireki taustalle soimaan täysillä niin siinä ylioppineetkin voisivat tehdä gradujaan ja väitöksiään siitä mitä suomalainen mies tarvitsee selvitäkseen talvikuukausien masennuksesta ja vitutuksesta, että tämä on joskus niin suloisen verenmakuista tämä elämä.
Oli kyllä niin oikea biisi taas setissä kuin vain voi olla, tuo talvi alkaa olla taas kerran onneksi ohi ja tieto siitä, että valo voittaa pikkuhiljaa on niin kovin lohdullista.

Tuonelan koivut oli ainakin setissä, samoin Rakastaa/Ei rakasta, joka muuten toimii livenä aina, todella loistavat sanat, mutta Tuomittu oli kyllä varmasti yksi parhaista vedoista listaan, Ukko Perkele taisi olla setin viimeinen biisi, toimintavarma kuin vanha Wikströmin kone, kammesta käyntiin ja menoks. Kielletyn puun hedelmä, se taisi olla se tissit, pillu ja perse esittelyn saanut arkkilouhinta, se selkäranka uroossa maatuu, kaadut kuten mies kaatuu voi olla se viimeisen hetken ajatus kun huomaa että tämä kaikki täällä on ohi, miten sitä kaikenlaisia ajatuksia kulkeekaan pään läpi kun antaa vaan mennä, pikkusen oli porukka hulluna tämän vedon kohdilla, saivat mitä ansaitsivatkin perkele.

Hulluutta ja humalaa, Helvetistä itään ja vihonviimeisenä Minä olen. En minä niitä kaikkia biisejä edes muista mitä kaikkineen kuultiin, mutta ei se olekaan niin oleellista, vain se on että on ollut ihan vitun mukavaa ja korvat soi ja kurkku on käheänä, vaatteet haisee ihan sutenööriltä, sehän se on vähän tarkoituskin, murhe on poissa ja taas jaksaa paremmin tätä asiaa, sitä jota elämäksi kutsutaan. KT veti melkein kahden tunnin keikan, repikää siitä.

Tämä keikka sinetöi sen, että mitä harvoja keikkoja KT sitten tänä kesänä tekeekään, jonnekin niistä on vain taas eksyminen, minä kiitän taas kerran Hynystä, Hongistoa ja Sinkkosta, työ ootte parraita.

Jukka

perjantai 28. maaliskuuta 2008

Keikkaraportti:Raised Fist w/Abduktio, Tanssisali Lutakko Jyväskylä 26.3.2008

Jotenkin niin sopiva päätös helvetillisen lumimyrskyn päivälle oli rapsakka annos hc meininkiä Lutakossa, Abduktio ja illan pääaktina Luulajan miehet eli Raised Fist.
Hillitön lumentulo oli aiheuttanut vähän ongelmia illan alulle, Abduktion miehet olivat poistuneet keikkabussillaan tieltä ja tämä viivytti illan alkua noin tunnilla, tulipahan värjöteltyä vähän pihalla, mutta eipä tuo onneksi paljon haitannut, sitä on jo tottunut käkkimään niin monta kertaa tämän elämän aikana ettei siinä vielä puoli tuntia lisää tunnu miltään.

Lavan edessä oli häkellyttävä musta verhohässäkkä, mit vit? Mikä spektaakkeli lavalla muka olisi? Abduktio, joka bändinä on minulle aika vieras aloitti mättämään, jotenkin teki hyvää kun biiseissä oli aistittavissa Motörhead henkisiä juttuja, hyvin ne jätkät veti, vaikka soundcheck oli varmaan ollut melkoisen lyhyt(2 min.?). Biisien nimet on edelleen mysteeri, mutta erittäin hyvä lämppäriveto, ihan vilpittömästi voin sanoa, että harvoin näkee moista suoritusta aika kylmiltään.

Puolen tunnin roudaus ja illan pääakti, Raised Fist aloittaa louhinnan ja tempomisen noin klo 23, voi varjele tuota jätkien mellastusta! En ole ikinä ennen nähnyt vielä vastaavaa riehumista soittimet kädessä kuin nämä herrat alkoivat vetää, sana uskomaton ei ole liioittelua. Luulajan miehillä näytti olevan heti alusta lähtien hullu meininki päällä, laulaja Aleksander osasi myös päästellä maailman valtakielellä(suomeksi) voimasanoja ja muuta normaaliin kaavaan kuuluvaa, mutta on kyllä pakko sanoa, että kyseinen bändi veti sellaisen setin sellaisella äänenpaineella, ruumiillisella runnomisella että on vaikea pistää paremmaksi, eipä ihme että basistikin viritti luuttuaan joka biisin jälkeen, eihän tuollaisella tahdilla mitkään soittimet vireessä kauan pysy.

Laulajan ääni on melkoisen kestävää sorttia, jätkä huusi täyttä kurkkua sen reilun 50 minuuttia mitä setti kesti, totuuden nimessä on myös sanottava sekin että moista tahtia ja meuhkausta ei pysty enempää kerralla kyllä käsittelemäänkään.
Killing It ja muutamia muitakin biisejä Sound of the Republic levyltä kuultiin, samoin vanhempia helmiä oli settiin eksynyt.

Minä tykkäsin kyllä tästä meiningistä tosi paljon, loistavia vetoja molemmat ja Lutakko oli täynnä tyytyväisiä punkkareita, jotka muuten pistivät pystyyn ihan komean pitin ja se vaan pyöri ja pyöri ja pyöri...

Jukka

p.s. kiitos Matti!

Levy jota en ostanut vaan SAIN!!: Kimmo Kuusiniemi Band:Moottorilinnut

Kaverini joka harrastaa kaikenlaisia perversioita, omaa myös äärimmäisen musiikkimaun, jolla hän tasaisesti ilahduttaa kanssaihmisiä ympärillään.
Ilman hänen avustustaan en koskaan olisi tutustunut Kimmo Kuusiniemi Bandin Moottorilinnut levyyn.
Tämä -82 julkaistu, ööö ”raskasta” rokkia sisältävä levy oli hyvinkin hämmentävä kokemus.
Jo sen suhteen, kun mietti millaisesta päästä tällaista paskaa yleensä tulee. Levyn kuvissa pällistelee mm. Kirka ja Muska nahkaan verhoutuneina.
Sen olisi pitänyt jo hieman varoittaa tulevasta, mutta ei tähän kokemukseen pystynyt mitenkään varautumaan. Biisien nimet jo kyllä kertoo aika paljon: 1000 megawatin totuus, megakone, metallinen sateenkaari jne. Huh huh.
Tämän levyn, kun laittaa jatkoilla soimaan mykistyy siinä kovempikin luu ja vois siinä pieni itkukin tirahtaa. Sopii myös taustamusiikiksi ei toivotuille vieraille. Tällä kyllä saa karkotettua kaikki ne hoh hoijaa vieraat jotka ei ikinä tajua ajoissa lähteä.
Tämä levy on aika mykistyttävän paska ja ehdottomasti pääsi omaan paska levy kokoelmaan. Mietin vaan mikä tarkoitus näillä julkaisuilla oikein on ja kuka YLEENSÄ näitä ostaa. Kunniakkaasti paska määritteen rajaparrua pysytyssä pitänyt Teräsbetoni sai nyt oivan kilpailijan.
Kiitämme: Tiedät kyllä…kiitos oikein paljon
Moitimme: tiedät kyllä…saatana
Jone

tiistai 18. maaliskuuta 2008

Levyarvio/ Die So Fluid: Not everybody gets a happy ending

Nainen joka pukeutuu pvc-muoviin ja kihisee kiukkuisesti mikkiin on pahimmillaan hyvinkin kornin kuulloista touhua, mutta nyt ei ole kyse suuren levy-yhtiön lanseeraamasta seksipommista ilman muita lahjoja.(Yleensä näitä myydään isoilla tisseillä.)

Die So Fluid trion soitto on tukevaa ja tiukkaa. Tällä levyllä ei keksitä pyörää uudestaan joten mitään uutta ei ole tarjolla, mutta se mitä levylle on varastoitu ei hullummalta kuulosta.
Grogin lauluääni on vahva, jopa välillä vittumaisen välinpitämättömän kuuloista ihan positiivisessa mielessä.
Laulu myös toimii, niin hitaammissa, kuin nopeammissakin biiseissä. Ensimmäisen levyn revittelyn tilalle on tullut sävykkäämpiä biisejä ja pelkkään runntaukseen ei levy rakennu. Selkeesti on nyt lähdetty hakemaan laajempaa kuulijakuntaa ja eihän siinä mitään, eli jos pitää tiukasta kitaravetoisesta soitannasta ja napakasta naislaulajasta kannattaa tutustua tähän orkesteriin ehdottomasti.

Kiitämme: naisten vahvaa paluuta rokin saralle

Moitimme: tissiposki yrittäjiä tällä saralla

Jone

Levyarvio/ Nick Cave& the Bad Seed: Dig, Lazarus, Dig!!!

Nick Cave teki viime vuonna aivan törkeen tiukan levyn Grinderman nimen alla. Levy groovasi ja surisi vimmaisesti tuoden mieleen Caven alkuajan tuotannon.
Cave on palannut Bad Seed orkesterin kanssa uudella levyllä kauppojen hyllylle. Positiivinen huomio levyssä on se, että Cave on luopunut piano ja viulu voittisesta tulkinnoista.
Tilalle on palannut rummut, kitara ja basso jotka surisevat, mutta hillitysti. Levy ei yllä Nick Cave& Bad Seedsin parhaimmistoon ja bändistä ei ole potkittu sitä tiukkaa groovea joka siltä parhaillaan irtoaa.
Nyt ei suinkaan ole mistään valjusta tekeleestä kyse, mutta jotenkin tämä hakee sitä koukkua ja rouheutta jota tämä bändi tuuttaa parhaimmillaan. Cave on tulkitsijana vailla vertaa, hänen sekopäinen vinksahtanut nykivä karjunta yhdistettynä sydänverellä laulettuun ballaadiin tekee tästä miehestä mielenkiintoisen esiintyjän.

Cave saa parhaimmillaan hyvinkin yksinkertaisen kuulostamaan tosi kauniilta. Bad Seed on bändinä aivan omaa luokkaansa joka omalla tunnistettavan persoonallisella tyylillään täydentää erinomaisesti Caven tulkintoja. Levyllä palaillaan juurille, mutta ei sellaisella harppauksella mitä Grindermanilla.
Nyt ei vedetä niin rohkeasti hanoja kaakkoon, eikä kuulijaa hivellä yllätyksillä, mitä olisin toivonut. Nykivyys, koukkuisuus on kyllä läsnä, mutta hyvin iisisti. Tämä vaatii useita useita kuuntelu kertoja, ennen kuin kaikki salat aukeavat (toivottavasti on auettavaa). Mainio tekele, ei ihan kymppi , mutta suunta on oikea ja ilolla otan sen vastaan.

Kiitämme: Bändin suuntaa

Moitimme: ei tässä tapauksessa voi moittia mitään

Jone

keskiviikko 5. maaliskuuta 2008

Levyarvio/ Lenny Kravitz: It is a Love Revolution

Lenny Kravitz teki vahvan…eiku väsyneen levyn. Lenny ei ole päässyt retro kuopasta ylös vaan on jo ruvennut kierrättämään omia riffejään. Se polte, kiima ja syke mikä oli, Lennyn 3 ensimmäisellä levyllä tunnusomaista puuttuu tyystin tästä yritelmästä ja ne tappo riffit….missä ne on.
Kädessä on valjua riffien kierrätystä mikä on jo kuultu aikoja sitten. Levyä kuunnellessa pystyin melkein näkemään, kuinka herra Kravitz haukottelee levyä äänittäessään.
Ei tätä voi suositella kenellekään.

Kiitämme: Kravitzin mama said levyä

Moitimme: Todella valjua yritelmää

Jone

maanantai 3. maaliskuuta 2008

Levyarvio/ Rytmihäiriö:Sarvet, sorkat, salatieteet

Eipä ole aiemmat Rytmihäiriön levyt puhutelleet minkään vertaa, Sakara Tour 2006 listalla bändi ei ollut ollenkaan se jota menin katsomaan, mutta tämä uusin Sarvet, sorkat, salatieteet osuu makuhermoon täydellä voimallaan, tämä bändi on muuttanut joitakin asioita ihan selvästi, riffit ovat paljon parempia, kitarasoundi on erinomaisen särö. Onhan tässä yksi akustinenkin biisi, ennenkuulumatonta.
Parasta ovat kuitenkin ehdottomasti biisien sanat, diapamit, Gambina ja leipäveitsi, pyhän kolminaisuuden antiteesi vain noin esimerkiksi mainitakseni.
Jumalaton näytelmä on aivan erinomaisen hieno biisi, ihan parasta ja tässä on sanat ihan huippua. Siriuksen Samurai tosin on tämän levyn SE biisi, aivan tolkuton koukku sisällään se kertoo spurgun tarinaa, Gambina on myös osansa hoitanut tässäkin tapauksessa.
Gambina O.D. sisältää kohdan jossa todetaan mm. missä vitun välissä ehtis duunissa raatamaan, kun herää vitun kännissä ja pitää heti lähtee kaatamaan hautakiviä, spurguhuoria ja gambinaa. Neroutta.
Jos pidät hc metallista, Rytmihäiriö on ehdottomasti sinun bändisi, tämä levy ei jätä kylmäksi, tämä levy on täydellinen oman genrensä edustaja, Rytmihäiriö on nousemassa esiin ja pelkästään sen takia, että se on keskittynyt siihen missä se on hyvä, itsepäisesti.
Täst mie pien.

Jukka

torstai 28. helmikuuta 2008

Klassikot: CMX: Aura (1994)

"Mikään ei vie sitä pois..."
Shamaani aloittaa loitsunsa ja alan ymmärtää ne kirjoitukset entisajan CMX keikoista, ne olivat kuulemma aikamoisia messuja ja juhlakansa oli hurmoksessa. Onhan tämä aivan armottoman kova levy, mutta enpä ole tätä juurikaan koskaan ennen kuullut, minä en ole kuunnellut CMX:aa aktiivisesti kuin vuodesta 2005 alkaen, toki olen bändiä ennenkin kuullut, mutten kuunnellut.
Tällä levyllä on CMX:n kuuluisimpia biisejä, kuten Kultanaamio, Ruoste, Työt ja Päivät. Kaikki ovat kyllä maineensa veroisia, laulujen sanat ovat ehkä se suuri syy, miksi tämä bändi on erottunut muista jo aikaisessa vaiheessa, sanat ovat mielenkiintoiset ja oudot eivätkä mitkään ou beibi jee osaston yhdentekevyydet.
Minä kuitenkin pidän ylivoimaisesti eniten kappaleesta Nainen tanssii tangoa, tämän CMX veti Kosketuksessa keikalla ja voin kyllä kertoa, että se on ylivoimaa.
Pilvien kuningas on myös ehdotonta huippua, sen liveversio 2008 oli MTV Max Stage keikan viimeisenä biisinä.
Aura on ehdottomasti pala Suomalaista rokin historiaa, voimakas ja todella kirkasvärinen levy, ilo kuunnella.

Jukka

torstai 21. helmikuuta 2008

Levyarvio/ Animal Alpha:You Pay For The Whole Seat, But You´ll Only Need The Edge

Avausraita Pin You All biisi lyö ilmat pihalle armoa tuntematta, Agnete karjaisee luulot pois sekä tiukasti soittava bändi viimeisteli runttauksellaan lopputuloksen ja siihen tarvittiin vain 2.51 minuuttia.

Mie oon aseeton.

Seuraavaksi onkin hieman säyseempää menoa, mutta jumalauta tuo lauluääni se se ei vaan jätä mitään epäselväksi. Narisevaa, naukuvaa, karjuvaa, räkäistä ja perkeleellisen vahvaa ääntä lähtee tästä persoonallisesti laulavasta naisesta. Levyllä kohkataan välillä aikamoista vauhtia, mutta biiseissä on myös ilmavuutta. Pelkään kohkaukseen ei levy rakennu, vaan väliin mahtuu säyseämpiäkin paloja ja runttausbiiseissä mielenkiintoiset väliosat pitää mielenkiinnon yllä. Mulle tulee välillä laulajasta mieleen Skunk Anansien laulaja Skin, mutta nyt ei ole kyseessä mikään onneton Skunk Anansie kopio yritys.

Bändi soittaa todella tiukasti ja kitaristi viljelee hyviä koukkuja biiseihin. Biisien monet tasot ovat helmiä tällä levyllä ja vahva ote jaksaa kantaa loppuun asti. Levy ja bändi nojaa laulajan vahvaan persoonaan ja todettava on, että ilman Agnetea kädessä ei olisi näin mielenkiintoista levyä. Jos tykkää Skunk Anansie tyyppisestä musasta jossa on vahva ja persoonallinen laulaja, niin tähän levyyn ei voi pettyä.
Norja joka on tunnettu mustasta metallista ja Turbonegrosta on saanut joukkoonsa todella tiukan ja vahvan bändin.

Kiitämme: bändiä tiukasta tiukasta tiukasta levystä.

Moitimme: itseä, kun en ole nähnyt bändiä livenä

Jone

lauantai 16. helmikuuta 2008

Keikkaraportti: Kosketuksessa CMX, Akun Tehtaalla 14.2.2008

"Onneksi olkoon, olet voittanut yhden hengen lipun Kosketuksessa CMX keikalle, Akun Tehtaalle Ystävänpäivänä..."
Mit vit?! Hämmentävä sähköposti noin puolitoista viikkoa ennen keikkapäivää pisti kyllä veren kiertämään, minä nimittäin näin ainakin kerran aiemmin telkkarissa Kosketuksessa keikasta jonkun pätkän, oli varmaan Eppu Normaali, katoin vain että onpa porukka päässyt lähelle.
Minä suhasin tästä sinne autolla siihen malliin, että olin itseni yllättäen ihan ensimmäisenä paikalla, jotain klo 17 ja olin kuulemma ihan älyttömän aikaisessa. Mitäs käskitte tulla ajoissa perkele! Ei piä valittaa jos joku on paikalla niin että varmaan ehtii, tässä maassa on ihan tarpeeksi myöhästeleviä reppaperseitä, ei ole syytä minun siihen joukkoon liittymän.

Minä olen tottunut odottelemaan, sillä minä olen joka paikassa aina vähän turhan aikaisin, se on tapa joka on peruja jo lapsuudesta, meillä ei kateltu myöhästelijöitä hyvällä, sitäpaitsi sain ilokseni kuunnella lasioven takana soundcheckia, siellä CMX veti jotain törkeän kaunista veisua, mahtoi olla Kultanaamio, mutta minä en ole mikään kivikauden CMX fani joten en tiedä vanhoista jutuista likikään kaikkea. Matkalla kuuntelin Ruisperkelettä täysillä varmaan 25 kertaa peräkkäin, sehän on ihan paras ja matka taittuu aina sopivasti kun huutaa Ruisperkelettä täysillä mukana, äärimmäisen rentouttavaa.
Porukkaa alkoi valua hiljalleen paikalle, kauempaa kuin minä, tulivat joskus parikymmentä minuuttia minun jälkeen ja sitten alkaakin väkeä tulla lisää ja lisää ja voi kyllä sanoa, että CMX fanit on kauniita! (julmio! ei mitään homojen hymiöitä!) tunsin sopivani joukkoon oivasti.

Joskus 18.40 ovet auki ja saliin sisälle, aivan hemmetin hienon näköinen lavan ympäristö, katosta roikkuu pari polkupyörää, vanteita, lampunvarjostimina toimivat raastinraudat olivat todella hienon näköisiä, 70-luvun punakankainen sohvatuoli oli keskellä takana kutsuen tyhjänä, sinne siis.

Juha Torvinen oli seremoniamestarina omaa luokkaansa, turkulaiset saivat taas osansa ja ansaitusti tietenkin! (julmio!) jos joku jättäisi kännykän päälle, tulisi kuulemma iso kameramies ja puhuisi turun murteella korvaan 5 minuuttia... todella julmaa!

Kosketuksessa bändit otetaan vastaan standing ovation meiningillä, mikä tässä tapauksessa oli kyllä ihan vähintä, CMX, tuo Louhimus Extremicus, marssii lavalle ja tunnelma on vähän varautunut puolin jos toisin, mutta kaikki ovat itse asiassa ihan hymyssäsuin, bändi aloittaa soittamisen ja kameramiehet kuvaamisen, Yrjänä kertoi ennen aloitusta, että he ovat treenanneet Aura levyn juttuja, mutta heille oli sitten kerrottu ettei ole pakko soittaa siltä levyltä biisejä... Ruoste, Työt ja Päivät, Nainen tanssii tangoa, Kultanaamio tuli ainakin, Kirosäkeet ja parasta mitä minun mielestäni oli setissä oli luonnollisesti Vainajala, joka on biisinä niin ylivoimainen, pakahduttava tunne rinnassa.

Jossain vaiheessa Yrjänä kutsui jouset esiin, kaksi viulua, alttoviulu ja sello. Kysyin että nyt sitten tulee varmaan Matti, johon Yrjänä totesi että joo, kahden ja puolen tunnin orkesteriversio... Peippo oli ystävällinen ja tarjoili viiniä Halmkronalle ja Rasiolle.

Joku biisi ei oikein lähtenyt putkeen ja tähän päälle Mara totesi, että tämä oli se biisi mitä ei tarvinnut harjoitella, Halmkrona alkoi virittää kitaraa ja sanoi muille että soittakaa jatsia viritän kitaraa, sitä tuli ja tuli muuten komeasti, CMX Jazz. Yrjänän kommentti lavan valoista oli, että jos tästä selvitään niin seuraava keikka soitetaan pimeässä, varmaan tosi mukava istua kirkkaassa valossa about sadan ihmisen edessä, mutta helvetin hienosti se meni.

Biisejä soitettiin melkein pari tuntia, yksi encore ja sitten se oli ohi, kosketus loppui mutta se oli todella ikimuistoinen ilta, Torvinen veisteli lopuksi että muistakaa että olitte paikalla kun CMX nauroi. Minä muuten nauran vieläkin, onnellista naurua.

Kiitos kosketuksesta CMX.
Jukka

perjantai 15. helmikuuta 2008

Levyarvio/ Stam1na:Raja

SCREEEEEEEEEEEEEEAAAAAAAAAAAAAAMMMMMMMMMMM!!! levy siis alkaa biisillä Hammasratas(aivan törkeän kyrväkäs nimi laululle), muistuttaa jossain määrin Ted Nugentin Scream Dream biisin avausta, mutta kyllä Hyrde huutaa pitkäääääään! aivan hillitön tempo biisissä ja kertsi on kuin potku munille, kyllä putoo äijä! jonkun verran nopeasti Hyrde joutuu huutamaan sanoja, ihan konekiväärivauhtia.Biisi muuten loppuu huutoon.



Susi-ihminen onkin sitten vähän vaikeampi, rytkettä ja tempovaihtelua ja konekivääri sanojen huuto jatkuu. Tämä on hevimpi biisi kuin avaus, tässä on aivan hervoton meininki, aivan loistava veto. Olokkosella on muuten kiire tässäkin biisissä tiluttaa ja Kake Velin vaikuttaa koneelta, sehän onkin kone.



Muistipalapelit, hmm. Alku on häkellyttävä, mutta pienen hetken jälkeen alkaa taas sanoja tulla aika tiuhaan tahtiin, tämä kuullostaa jotenkin perinteiseltä Stam1nalta, mutta kertsi ei oikein pure, kuullostaa jotenkin liikaa joltain 70-luvun kommari iskelmän veisuulta. Biisin loppu on häkellyttävää vinkumista ja sekoilua riffin päälle. biisi on vieläpä liian pitkäkin.

Vartijaton, äärimmäisen kaunis alku, kauniit sanat, ei voi välttyä ajatukselta että Martikainen on jotain tähän sanoitukseen tuonut, tummia sävyjä laulaen Hyrde etenee ja ihan vakuuttavasti, tämä on kovin vaikuttava biisi, tästä tulee ihan älyttömästi kiitoksia, sillä tämä biisi osoittaa todellakin sen, että Stam1na on hakenut tällä levyllä rajojaan. Loistava veto.

Voima vastaan viha, Olkkosen biisi. Hienoa kitarasooloa alkuun, riffi sahaa hienosti alla ja Hyrde huutaa päälle komeasti, kertsi takaa sen että tämä biisi on varmaan livenä menestys, "ainoa vahvuus, onkin heikkous nyt, voima vastaan viha". Hyvä biisi, melkoisen "ilmava" ja kulkee aika komeasti loppuun asti.

Lääke, nyt tulee pikkaavaa riffiä, Hyrde huutaa ja omituiset kitarakuviot pääsevät valloilleen, konekiväärihuutoa edelleen, millä tuo heppu muistaa nämä biisit livenä ja miten se pystyy näitä illan vetämään tulee olemaan kovaa katsottavaa, saa nimittäin huutaa!

Kädet vasten lasia, tämä on muotoutunut tämän neljän päivän kuuntelun aikana minulle tämän levyn mielibiisiksi, tämä on todellinen helmi, Velin mättää todella komeasti tässäkin biisissä, minusta alkaa vaikuttaa siltä, että se joka näistä miehistä on kehittynyt eniten eteenpäin viime aikoina on hän joka rumpupatterin takana istuu, aivan loistavaa pauketta!

Luova hulluus, rummut pääosassa ja vaikea biisi hahmottaa, vauhtia on riittoisasti, mutta tässä on jotain sellaista mikä vaatii vielä paljon töitä kuuntelijalta. Hemmetin angst täyteiset sanat, mutta kokonaisuus on ihan ok.

Muuri, ei mikään erikoinen biisi, liian monimutkainen ja liian monimuotoinen jotta tästä saisi mitään tolkkua, sanat ovat äärettömän hämmentävät ja tätä ei vaan jaksa kuunnella, vähän kuin kuuntelisi saarnaa.

Murtumispiste, ihan rapsakka meininki, mutta kovin keskinkertaisen kuulloinen biisinä, soitto on kyllä komeaa, mutta kovin on ontto veto. Ikäänkuin atonaalista kuuntelisi välillä.

Stam1naa duurissa, kokonaisuus on ihan kohtuullinen, mutta ei tämä kyllä minulle osu ollenkaan niin kuin pari aiempaa, tämä tosiaan hakee ja näyttää ne rajat, mutta en minä tällaista jaksa kuunnella kovin pitkään.
Yksinkertaiselle miehelle yksinkertaisempaa, joten kaivan esiin eka levyn ja paukutan sieltä Sanasen lihasta kuuloaistimiin tähän väliin.

Jukka

keskiviikko 13. helmikuuta 2008

Kirjallisuuden Helvetinnurkka arvioi: Juho Juntunen/Paholaisen Morsian

Kyseinen 128 sivuinen kollaasi julkaistiin jo 2007, mutta nyt sitä tässä ruoditaan.
Valokuvilla toteutettu sarjakuva on maailmalla hyvinkin yleisesti käytetty ilmaisumuoto. Täällä meillä pohjolan tuulien alla ei niinkään tuttua tavaraa. Mutta Juntunen otti asiakseen muuttaa tämänkin asian.

Juntunen keräsi ympärilleen prätkäkavereita, suomalaisia muusikoita/ muita julkkiksia ja rupesi hommiin, muutama tässä mainitakseni: Jussi Lampi, Tuomari Nurmio, Jouni Hynynen ja Hanna Pakarinen sekä aimo liuta muita nimiä.
Albumissa seikkailee meikäläisen aivan ehdoton suosikki Tuska MC, joka on saanut ympärilleen lihaa ja verta.
Tässä albumissa Tuskan äijät eivät työnnä kaikkea mahdollista parrunpätkää tms. perseeseensä, mutta tämä ei kyllä laimenna yhtään Tuska MC äijien rajuutta. Tarina on juoneltaan perinteinen rakkaustarina.....Juntusen malliin haaahaah.

Eli romantiikkaa, verta ja suolenpätkiä esintyy sivuilla tiuhaan.
Saatana eli Jussi Lampi tahtoo morsiamen, mutta Jeesuksella eli Hynysellä ja Jumalalla eli Tuomari Nurmiolla on oma sanottavansa asiasta, mutta pääosa Saatanan rattaiden kapulointiin ja koneiston hiekoitukseen annetaan Tuska MC:lle ja he kyllä hoitavat asian kotiin omalla rujolla ja suoralla tavallaan.
Pakko tässä on todeta, että tämä kirja on loistava, huumori on suoraa, eikä siitä ole yritetty tehdä älykästä verbaalikikkailua eli tyyliin Jeesus juo Sorbusta ja diggailee Joey Ramonen keikkaa taivaassa.

Mukana tulee myös soundtrack levy ja ohjeistus mitä biisiä milläkin sivulla pitää kuunnella, vielä en ole tältä kantilta läpyskää lähestynyt vaikka se muutamaan kertaan onkin jo luettu. Voin huoletta suositella henkilöille joita lämmittää "amis huumori" ja välillä hyvinkin verinen mässääminen.

Kiitämme: Tuska MC:ta

Moitimme: Kaisa Varista

Jone

lauantai 2. helmikuuta 2008

Keikkaraportti: Mokoma, Tanssisali Lutakko 1.2.2008

Mistä tässä nyt oikein aloittaisi?
Kertomalla, että tulipa nähtyä paras Mokoma keikka ikinä, ainakin omalta kohdalta? Mitäpä se kellekin kertoo? Se nyt kuitenkin oli ylivoimaisesti parasta mitä minä olen tältä bändiltä nähnyt ja kuullut, keikkaan mahtui vielä pieniä tapahtumia, jotka jäävät muistiin, Markon silmälasit tuhoutuivat setin alkupuolella Santun kanssa törmätessä, Hyge heitti laattaa kesken keikan, tuli takaisin lavalle ämpäri kainalossa ja Heilimo rummutti Koiruohon muun bändin kanssa sillä aikaa, että ukko pystyi istumaan takaisin lauteille pieksämään, hattua nostan suoritukselle, siis sille että loppuun saakka pystyi vetämään, äärettömän hienoa. Lonkerossa oli siis jotain vikaa...

Bändi oli antanut kuvausluvankin keikalle, parin biisin aikana oli siis mahdollisuus olla lavan edessä, siellä pienessä tappavassa tilassa, mutta ei kuulemma ensimmäisten kolmen biisin aikana, muuten vapaa valinta missä kohtaa sinne haluaisi mennä.
Ensimmäisten tahtien jälkeen jopa minä tajusin, että taitaa olla pikku ongelma päästä sinne tänään, eipä aikaakaan niin ystävällinen järjestysmies tuli kertomaan, että on mahdotonta päästä tuonne eteen, tarvitaan kaikki tila, että voidaan hoitaa keikka turvallisesti loppuun, eipä ollut minulla mitään sitä vastaan, sinne hornanluolaan meno olisi saattanut sattua leukaan, sillä yleisö oli hulluna heti alusta lähtien, täysillä mukana ja se tuntui kyllä hyvältä.

Mokoma soitti seuraanvanlaisen setin:

Luo nahka, luo sisus, Sahalaita(parasta!!!!) Valapatto, Haudan takaa, Marras, Veriveljet, Lujaa tekoa, Pahaa verta, Kolmannen asteen kuulustelu, Nujerra ihminen, Kuu saa valtansa auringolta, Mene ja tiedä, Hiljaisuuden julistaja, Koiruoho, Ammu, hautaa ja vaikene ja encore biisit olivat Sarvipää, Kasvot kohti itää ja tietenkin: Punainen kukko!!!!

Marras toimi ihan loistavasti livenä, Veriveljet oli ihan tappokamaa, Hiljaisuuden julistaja toimi aivan loistavasti ja Ammu hautaa ja vaikene oli illan ehdottomia kohokohtia.
Loistava setti, kiitos erityisesti uuden levyn biisien runsaasta lukumäärästä.
Lutakossa homma toimi taas aivan erinomaisesti, kiitokset järjestyksenpitäjille asiallisesta toiminnasta, oli hullun näköinen pitti, melkein voisi sanoa, että koko keskialue pyöri täyttä päätä, aikamoista jytkettä.

"sahaa sahaa pää arka pois!"
Kiitos Mokoma!

Jukka

p.s. kuvia keikalta tulee osoitteeseen http://metallisaurus.com/graniitti

perjantai 1. helmikuuta 2008

Levyarvio/ Downstairs:Oh Father

Downstairs räkäisee todella mainion debyyttilevyn markkinoille het vuoden alussa. Bändin koukkuinen ja kulmikas hardcoremainen rytke tempaa kuuntelijankin levyn vimmaan mukaan. Mutkat väännetään suoriksi sen kummemmin hienostelematta ja koreilematta. Soittimia soitetaan eikä hivellä ja laulaja karjahtelee enempää miettimättä onko ääniala nyt oikea ja kuulostaako hän hyvältä tai somalta.

Taustalla kirskuvat 10 euron urut tuovat hyvän mausteen ja täydennyksen muutenkin mainioon pakettiin. Tuotanto on rosoista ja räkäistä mikä sopii levyn luonteeseen älyttömän hyvin, loppuun asti tuotettuna ja mietittynä tältäkin levyltä olisi riistetty se muna ja rouheus joka kantaa tätä levyä alusta loppuun.

Ilo on kuunnella tällaista mutkikasta, mutta apinanraivolla revitettyä levyä. Biisejä ei ole vain revitelty alusta loppuun vaan joka biisistä löytyy todella mainioita kitara koukkuja. Juuri tämä biisien mutkikkuus ja kauhea vimma tekee tästä levystä todella mielenkiintoisen.
Bändi levyttää Fullsteam Records levymerkille(muita bändejä jotka levyttävät samalle merkille ovat mm. Callisto, Ismo Alanko, Sweatmaster, Disco Ensemble... päätoim.huom.) ja tuskin tätä tuotosta olisi tässä muodossa mikään kansainvälinen yhtiö edes julkaissut. Kylläpä vuosi alkoi hyvin.

Kiitämme: suomalaista kulmikkuutta

Moitimme: en tiedä kyllä mitä, mutta moititaan vaikka tätä v****n talvea

Jone

torstai 31. tammikuuta 2008

Levyarvio/Bullet For My Valentine:Scream Aim Fire

Rässimetallin uutta aaltoa Brittein saarilta, enhän minä tällaista kuuntele, mutta Scream Aim Fire nimibiisi iski kuin märkä sukka, myspace on mainio mesta löytää hyvää musiikkia, kuten sanottua nimibiisi on aivan mestarillinen rässiveto, kunnon huutoa ja vauhti riittää montusta mäen päälle, kevyesti.
Toisena oleva Eye of The Storm on myös ihan kelpo veto, biisin alusta tulee mieleen Mokoma, itse asiassa tämä bändi on tainnut kuunnella Lappeenrannan mestareita, tämä on tosi hyvä biisi ja kitarat soi äärimmäisen särösti. Rumpalilla on myös kiire koko ajan.
Kolmas biisi Hearts Burst into Fire on pikkutyttöjen housut kasteleva lälly paska, aivan hirveätä kuunneltavaa todellakin.
Neljäs biisi on nimeltään Waking The Demon ja voin kyllä huoleti sanoa, että piru kyllä on irti biisin eka metreiltä lähtien, aivan törkeän hieno aloitus, maaginen suorastaan. Semmoinen armoton koukutus lähtee tuosta tuplabassari jytkeestä käyntiin ja kitara suorastaan louhii tietään läpi, huuto on suoraa ja koukku pahenee, kertsi on siedettävä, mutta rumpalia alkaa käydä sääliksi jo minuutin jälkeen, helvetillinen pauke. Väliosassa mennään imelän rajoilla, mutta rumpali pelastaa tilanteen liukumisen ihan vituralleen, äärimmäisen kova biisi. Kunnon tiluttelusoolot ja tuplana, kyllä putoo hyvin.

Viidentenä biisi nimeltään Disappear, rapea alku, tulee jotain Maiden juttuja mieleen etäisesti, tässä lauletaan liikaa, huuto olisi ollut paikallaan, rumpujuttu on jotain run to the hills tempoa, ikäänkuin rullaten aika näpäkästi, kitarat leikkelee väliin tilutuksia ja vinkauksia, tämä on uuden aallon rässiä ja tätä on nyt sietäminen, välillä huutaja pääsee tontille, tekee biisille terää, särmää.

Deliver Us From Evil on seuraavana listalla ja tämä on hitaampi biisi, haiskahtaa oikeasti vähän homolta koko veisu, liian pliisu laulu ja ryntyntyntyn kitara alkaa vituttaa, missä se louhinta viipyy saatana! ei sitä tästä biisistä paljon löydy, tämä on kuin joku jalkapallofanien biisi, aika homo siis.

Take it Out on Me palauttaa uskon bändin kykyihin, nyt mätetään taas ihan päätyönä, kitara jollottaa, mukavasti ja tempo on jotain keskisellaista, kööriosassa tulee vähän väsy, mutta biisi rullaa ihan mukavasti, huolimatta liian pehmeästä laulusta, kertsi on ihan hyvä ja rumpalilla on taas mukavaa. Kuitenkin vähän liian pop biisi. Enemmän sitä huutoa!

Say Goodnight alkaa jollain oudolla sade/myrskyefektillä, sitten tulee kitaraa näppäillen ja Scorpions tyylinen vinguttelu alkaa välittömästi tökkiä ihan vitusti, tämä on taas näitä pussaan teitä perseelle biisejä, ihan karsea vinkuminen, siis todella myötähäpeää tässä alkaa tuntea, todella ällöttävä veisu hyi saatana, pakoputkiosastoa.

End Of Days on taas paljon rapsakampi veto, tempo on riittävä eikä tässä ruveta hieromaan munia, rumpali tyrkkää siistiä filliä, trrrrrrt trrrrrrrrrt, vitun siistiä toimintaa, basisti huutaa kuin miehet, tämän bändin kannattaisi ehkä antaa tuon jätkän hoitaa nuo vokaalit ja nuo muutamat lässypaskat voisi hoitaa tuo päähenkilö.

Last To Know on kunnollinen biisi, huuto on riittävää, kitarat soi nätisti ja rumpali joutuu taas ansaitsemaan palkkansa, tässä on tempovaihteluita ihan sopivasti, hyvä biisi.

Forever and Always on taas jo nimestä päätellen aika hirveän kuulloinen, mutta kyllä tämä on vielä pahempi, ihan hirveää teinipaskaa, vitun jollottaja pilaa kyllä kaikki mahdollisuudet, tämä on ihan täyttä poppia, todella paska biisi, hyi helevetti.

12 ja viimeinen on Limited Edition Track:Ashes of the Innocent ja ihan täyttä rässiä alussa, mutta pilataan taas jollottavalla kertsillä ihan hirveä kertosäe sillä rumpali pieksää kuin Punaisessa Kukossa parhaimmillaan, vittu kyllä näillä kakaroilla on vielä oppimista, ei tämä ole riittävän tylyä tykitystä, levyllä on liian monta luokattoman imelää biisiä.
tulipahan ostettua, pari kolme on todella kovia juttuja, mutta ei tämä minun listoille kovin korkealle kyllä nouse.

Plussia : 4

Pakoputkimerkintöjä : paljon enemmän


Jukka

lauantai 19. tammikuuta 2008

Levyarvio/Rose Tattoo: Black Eyed Bruiser(EP)

Vanhat Australian hirmut ovat taas julkaisseet uutta kamaa, viimeisimmältä Blood Brothers kiekolta on repäisty erilleen EP, joka tuli Swampin kautta, kesti n. 3 viikkoa, Black Eyed Bruiser on albumin avausraita ja helvetin hyvä sellainen, kunnon junttausta ja kun Angry Anderson avaa kitusensa ei voi erehtyä ukosta, sama meininki on jatkunut jo vuodesta 1976, siis vain vuoden nuorempi bändi kuin Motörhead, joten hatut päästä!
"If you see me walking down the street, you better get out of my way..." eli ei ole paljon tyyli muuttunut sitten alun, minulla oli aikoinaan tämän bändin levy vinyylinä, se oli Assault&Battery nimeltään, muistan että siinä oli paljon samaa pyrkimystä kuin AC/DC:ssa, eipä ihme kun tätäkin bändiä olivat silloin Wanda&Young tuottamassa, mutta ikinä tämä ei noussut maailmanmaineeseen kuten edellämainittu bändi, mutta siitä huolimatta nämä äijät louhivat ympäri kyliä edelleen, käyvät muuallakin keikoilla kuin Walkabout Creekissa, mm. Moskovassa ja Hampurissa, vuoden 2007 Harley Davidson kokoontumisajoissa jne.
EP sisältää 4 vetoa, joist kolme jälkimmäistä on livenä vuodelta 2005, eli klassikot Rock´n´Roll Outlaw, Remedy ja Astra Wally joka on muuten edellen se juttu minulle. Hard Rock on taattua kamaa, tässä ei turhia kursailla ja slide kitara soi hienosti, kunnon vinkunaa ja riffit on suoria ja metronomintarkkoja.
Tämä on kuin unta joskus, katselen noita levyn kansia ja ukkojen kuvia, ne on harmaantuneet, lihoneet... mitä helevettiä, katsoin just äsken peiliin, meissähän on jotain samanlaista ulkonäössä....

Jukka

Levyarvio/Calabrese: The Traveling Vampire Show

Tämä sitten onkin Calabresen uusin tuotos, vuodelta 2007 oleva Kiertävä Vampyyrishow, tämä on ehkä vähän parempi soundeiltaan kuin aiempi, mutta samaa biisiä tässäkin soitetaan tyyliin: Death Eternal, Vampires Don´t Exist, Voices of The Dead Your Ghost jne.
Biisejä on kaikkiaan 12 kuten edellisessäkin, mutta viimeinen on tässäkin 14 ja puolen minuutin pituinen horror show, loppu on kuin jotain piilobiisi juttua.
Tämä on itseasiassa ihan helvetin hyvä levy, näihin pitää olla tietty mielentila kuunnellessa, volumet tappiin ja antaa äijien hakata soittimiaan, kovin vapauttavaa.

Jollain kohtaa bändistä tulee mieleen jotkut Offspring tyyliset jutut, laulaja kuullostaa joskus aika samalta, mutta tämä on silti oman tyylisensä juttu.
Voisi tätä kai sanoa jotenkin ehkä sellaiseksi Misfits tyyliseksi hommaksi myös, tämä on vain parempaa kamaa kuin Misfits joka on aika vitun tylsä suurimman osan ajasta.
Death Eternal aloittaa levyn aika rapeasti, kunnollista huutoa koko ralli läpeensä. Hyvin osuu kulmaan ja ihan kuin biisi loppua kohti kirisi vähän tempoaan, voin tietysti kuvitella koko jutun, mutta siltä se hetkittäin kuullostaa.
Voices of The Dead on sitten vähän loivempi tempoltaan, mutta vain vähän, hyvä ellei täydellinen kertsi, tämä oli ensimmäinen tämän bändin biisi jonka kuulin koskaan, iski heti täysillä. Tämän voit kuunnella Calabresen myspace sivulla olevassa playerissa.
Vampires Don´t Exist on sama biisi kuin edellinen, oikeastaan sen jatkumo, helvetin hyvä kertsi ja jollottava huuto maustettuna helvetin levottomalla kitarariffillä viekoittelee kääntämään volume nuppia vieläkin enemmän nurin, siis kohti väli-ilmansuuntaa nimeltään Kaakko(Kaarle Viikate on tuon suunnan miehiä siis)
Inside This Coffin kertoo siis jotain arkun sisällä olemisesta, räkäisesti vedellään ja huuto jatkuu edelleen, Night In The Lonesome October alkaa jollain vampyyrin naurulla ja ukonilmalla, sen jälkeen tulee tikkaava riffi, rumpali antaa virvelille kyytiä, mahtava biitti, tästä biisistä pidän erityisesti.
Come Alive muistuttaa jostain 70-luvun lopun punk jutusta, en vain muista mistä, paremmin nämä silti soittaa, mutta tämä on hey huutoineen jotain sellaista vanhempaa ja loppuu muuten just tyyliä kunnioittaen, aivan yllättäen.
Children of the Night on huomattavasti Calabresemaisempi veto, woooooowwwooooooooooooo huutoa tulee ihan vitusti, mutta se käy kyllä minulle.
Saturday Night of the Living Deadin kautta kuljetaan levy loppuun verenmakuisissa tunnelmissa, levy on oikein mainio kaveri tällaisen paskatalven nujertamisessa, tätä kuunnellessa aika rientää.
Levyt muuten löytyivät Music Hunterin kautta, (Vesku ei turhaan liikettä kehunut) muut liikkeet eivät tätä bändiä paljon tunteneet, joten onneksi on kunnon liikkeitä mitkä hommaavat ihan mitä haluat ja ihan kohtuuhintaan, eivät nämkään maksaneet kuin sen normin 18 ekee kipale ja postikuluja ei päälle tullut yhtään, se on asiakaspalvelua se.

Bobby, Jimmy ja Davey Calabrese heittävät lepakot ja veret naamallesi, hymyssä suin.

Jukka

Levyarvio/Calabrese: 13 Hallowe´ens

Calabrese oli vielä joku viikko sitten minulle täysin tuntematon bändi, maispeissin kautta törmäsin tähän tyylilajiin, Tiger Army on lajin huippu, mutta Calabrese soittaa vähän erityylistä kamaa, ehkä sitä voisi kutsua nimellä vampyyripunk, suoraa huutoa on enemmän ja vampyyrileffat ovat läsnä koko ajan.
Tämä levy on vuodelta 2004, avausraita Zombie I kertoo heti mistä on kyse, melko suoraa rytkytystä, hyvä kertsi joka koukuttaa ihan mukavasti.
Tämä ei siis ole mitään hc punkkia, jenkit ei ole minusta koskaan edes tienneet mitä hc punk on , niillä on aina hyviä stemmoja, vähän niinkuin Ramones tyyliin.
Calabrese soittaa tällä levyllä 13 biisiä, mm. Resurrection, Death of Me, One of Us, Midnight Spookshow, Crizila jne.
Jos tykkäät suorasta rytkeestä, tämä voisi olla levy sinulle.

Jukka

p.s. Calabresen levyjen nimet ovat aina fanikilpailun voittajan keksintöä, aika hyvä tapa ottaa porukkaa mukaan hommaan tämäkin.

tiistai 8. tammikuuta 2008

Klassikot: AC/DC:Highway to Hell(1979)

En minä tiedä kuka perkele näitä "digitally remastered" pahvikantisia versioita markkinoille syytää, toivottavasti maksavat artistille rojaltit, vituttaisi jos tämäkin on joidenkin koijarien virittelyä á la "keräämme rahaa Talvisodan veteraaneille" perkeleen paskaläjät, jos tavataan niin turpaan tulee, huijasitte ihmisiltä rahaa ja tämän maan haistapaskan oikeuslaitos vain toteaa ettei voi mitään, laki on tämmöinen... suksikoot vittuun koko lössi.

Tämä olkoon sopiva esipuhe kaikkien aikojen rock´n´roll levylle, AC/DC:n musiikki on vaikuttanut näin haitallisesti minuunkin, kuten miljooniin muihin ihmisiin kautta tämän ruton ja paskan täyttämän maapallon, pallon joka kaipaa kunnon rokkia.
Kyllä muistan selvästi senkin kun aikanaan tätäkin levyä jollekin nutturapäälle näytti niin hyvä ettei valkosipuli seppelettä näyttäneet, Saatanan työtä!!! no mitäs muutakaan!

Avausraita ja sen tapporiffi, metronomintarkka takova rumpubiitti, Bon Scottin kiekuminen, tämä on täydellinen rockbiisi, sen sanoma on I´m on The Highway to Hell, sinne tämä koko tämän ruttoisen klimpin koko väki tuleekin päätymään, se helvetti vain tehdään ihan itse tänne maan päälle.
On vaikea pistää tästä paremmaksi, toisena biisinä tulee Girls Got Rhythm, Bon Scott riekkuu hulluna, se mies osasi tämän homman, ihan kurkojen kurko koko jätkä, hirveä äijä dokaamaan, mutta viimeiset 50 ryypyä oli ehdottomasti liikaa.
Walk All Over You, Beating Around the Bush, Shot Down in Flames, Get it Hot, If You Want Blood(You´ve Got It), Love Hungry Man, Night Prowler...

Tiukin veto on kuitenkin tällä levyllä Touch Too Much, jonka ehdottomasti mieleenpainunein kuuntelukokemus minulle tulee kaukaa aikojen takaa Saksan mailta, tulipa kerran elämässä oltua sellaisessa klubissa jossa soitettiin LUJAA, dj oli päättänyt pöläyttää ylähyllyt puhtaaksi, puolen seinän kokoisesta PA:sta jyrähti biisi käyntiin ja muistan vain sen että voi perse että sattuu päähään, mutta olihan jonkun verran otetta toiminnassa, äänenpaine oli varmaan yli 110dB:a, hirveä ryske, jäi sitten soimaan seuraavaksi pariksi viikoksi korviin, sen suhinan ja vinkunan lisäksi.
Touch Too Much on täydellinen pään seinään hakkausbiisi, (volume kaakkoon), siinä on kieroakin kierompi biitti joka alkaa imeä äijää ja akkaa mukaan salakavalasti, viekoittelee viimeisetkin voimanrippeet hullun loikkaan joka nollaa vitutuskäyrän, kannattaa kokeilla, voi voittaa jopa parin tunnin pimeässä huoneessa olon... anna sen pään heilua perkele!!!!!!

Tätä levyä on kehuttu siitä lähtien kun se ilmestyi, minä en muista ihan tarkalleen milloin tämä eka kerran oli käsissä, mutta sen jälkeen se on ollut aina nurkilla, useita versioita siitä on hyllyssä tänäänkin, mutta ei tätä ilman selviäkään. AC/DC soittaa niin tarkkaan, se on täydellistä rytmiä, maailman hienoimpia riffejä ja Bon Scott oli kyllä ihan paras, eli täydellisen rock elämän, mutta todellisuudessa mies oli äärimmäisen humaani tyyppi, todella ystävällinen niille jotka kohtelivat häntä kuten kuuluukin, mutta jos oli tarkoitus hakea ongelmia tyyliin If You Want Blood, You´ve Got It, Bon ei epäröinyt päästää pataan äijää kuin äijää.

Sen lisäksi että on pakko omistaa tämä levy, on syytä myös lukea AC/DC:Maximum Rock´n´roll kirja, siinä kerrotaan paljon lisää siitä millainen mies Bon Scott oli, miten suuren tyhjyyden mies lähdettyään jätti, bändi oli syvällä kyykyssä, mutta nousi vielä Back In Black levyllä hurjiin korkeuksiin, mutta sen jälkeen ei ikinä ole päässyt lähellekään tämän levyn tappotahtia, tämä levy ei anna hetken rauhaa, se vie edelleen mukanaan ja asetti aikanaan riman oikeaan korkeuteen kaikille muille, repikää tästä.

Ronald Belford "Bon" Scott 9.7.1946 - 19.2.1980