Klassikot: AC/DC:Highway to Hell(1979)

En minä tiedä kuka perkele näitä "digitally remastered" pahvikantisia versioita markkinoille syytää, toivottavasti maksavat artistille rojaltit, vituttaisi jos tämäkin on joidenkin koijarien virittelyä á la "keräämme rahaa Talvisodan veteraaneille" perkeleen paskaläjät, jos tavataan niin turpaan tulee, huijasitte ihmisiltä rahaa ja tämän maan haistapaskan oikeuslaitos vain toteaa ettei voi mitään, laki on tämmöinen... suksikoot vittuun koko lössi.

Tämä olkoon sopiva esipuhe kaikkien aikojen rock´n´roll levylle, AC/DC:n musiikki on vaikuttanut näin haitallisesti minuunkin, kuten miljooniin muihin ihmisiin kautta tämän ruton ja paskan täyttämän maapallon, pallon joka kaipaa kunnon rokkia.
Kyllä muistan selvästi senkin kun aikanaan tätäkin levyä jollekin nutturapäälle näytti niin hyvä ettei valkosipuli seppelettä näyttäneet, Saatanan työtä!!! no mitäs muutakaan!

Avausraita ja sen tapporiffi, metronomintarkka takova rumpubiitti, Bon Scottin kiekuminen, tämä on täydellinen rockbiisi, sen sanoma on I´m on The Highway to Hell, sinne tämä koko tämän ruttoisen klimpin koko väki tuleekin päätymään, se helvetti vain tehdään ihan itse tänne maan päälle.
On vaikea pistää tästä paremmaksi, toisena biisinä tulee Girls Got Rhythm, Bon Scott riekkuu hulluna, se mies osasi tämän homman, ihan kurkojen kurko koko jätkä, hirveä äijä dokaamaan, mutta viimeiset 50 ryypyä oli ehdottomasti liikaa.
Walk All Over You, Beating Around the Bush, Shot Down in Flames, Get it Hot, If You Want Blood(You´ve Got It), Love Hungry Man, Night Prowler...

Tiukin veto on kuitenkin tällä levyllä Touch Too Much, jonka ehdottomasti mieleenpainunein kuuntelukokemus minulle tulee kaukaa aikojen takaa Saksan mailta, tulipa kerran elämässä oltua sellaisessa klubissa jossa soitettiin LUJAA, dj oli päättänyt pöläyttää ylähyllyt puhtaaksi, puolen seinän kokoisesta PA:sta jyrähti biisi käyntiin ja muistan vain sen että voi perse että sattuu päähään, mutta olihan jonkun verran otetta toiminnassa, äänenpaine oli varmaan yli 110dB:a, hirveä ryske, jäi sitten soimaan seuraavaksi pariksi viikoksi korviin, sen suhinan ja vinkunan lisäksi.
Touch Too Much on täydellinen pään seinään hakkausbiisi, (volume kaakkoon), siinä on kieroakin kierompi biitti joka alkaa imeä äijää ja akkaa mukaan salakavalasti, viekoittelee viimeisetkin voimanrippeet hullun loikkaan joka nollaa vitutuskäyrän, kannattaa kokeilla, voi voittaa jopa parin tunnin pimeässä huoneessa olon... anna sen pään heilua perkele!!!!!!

Tätä levyä on kehuttu siitä lähtien kun se ilmestyi, minä en muista ihan tarkalleen milloin tämä eka kerran oli käsissä, mutta sen jälkeen se on ollut aina nurkilla, useita versioita siitä on hyllyssä tänäänkin, mutta ei tätä ilman selviäkään. AC/DC soittaa niin tarkkaan, se on täydellistä rytmiä, maailman hienoimpia riffejä ja Bon Scott oli kyllä ihan paras, eli täydellisen rock elämän, mutta todellisuudessa mies oli äärimmäisen humaani tyyppi, todella ystävällinen niille jotka kohtelivat häntä kuten kuuluukin, mutta jos oli tarkoitus hakea ongelmia tyyliin If You Want Blood, You´ve Got It, Bon ei epäröinyt päästää pataan äijää kuin äijää.

Sen lisäksi että on pakko omistaa tämä levy, on syytä myös lukea AC/DC:Maximum Rock´n´roll kirja, siinä kerrotaan paljon lisää siitä millainen mies Bon Scott oli, miten suuren tyhjyyden mies lähdettyään jätti, bändi oli syvällä kyykyssä, mutta nousi vielä Back In Black levyllä hurjiin korkeuksiin, mutta sen jälkeen ei ikinä ole päässyt lähellekään tämän levyn tappotahtia, tämä levy ei anna hetken rauhaa, se vie edelleen mukanaan ja asetti aikanaan riman oikeaan korkeuteen kaikille muille, repikää tästä.

Ronald Belford "Bon" Scott 9.7.1946 - 19.2.1980